..."säätiedoissa tänään"

Illalla keskusteltiin asiasta vihdoinkin rauhallisesti, mies läpikävi tuntojaan, miten häntä huolettaa tosissaan, kuinka jaksan, sekä pää, fysiikka ja voimapuoli. Että kuinka hän oli jo asennoitunut, että nyt jätetään tämä vauvakaaos taakse ja mennään elämässä eteenpäin. Ja kuinka minä jaksan olla kuudetta vuotta kotona, ei hän mitään vauvantekokonetta itselleen hankkinut mennessään naimisiin, jne. jne. jne.

Mutta kun nämä ruodittiin läpi, esitin oman kantani kuinka tiedän kyllä ja olin myös, mutta kun nyt kävi näin, on vaan suoritettava tämä homma läpi. Onhan se jo tuttua. Eihän se ole niin pitkä pätkä elämästä.

Minuun fatalistina ja henkimaailman asioille herkkänä ihmisenä vetosi se, että näin kävi juuri ennen, kun olisin todella pistänyt tuotantolaitoksen kiinni, kaluston poistomyynti ja lukko ovelle; että jos "jokainen lapsi valitsee vanhempansa" tämä haluaa kovasti tulla tähän perheeseen, kun onnistui noin viime tinkaan livahtamaan.

Loppujen lopuksi mies jo hykerteli ajatukselle. Hän tietää sen olevan poika, kuulemma... 

Voi itku, tosiaan. Blogin luonne näköjään väistämättä muuttu jo kättelyssä hormonien herkistämän odottavan äidin mielenliikkeisiin ja vesilasimyrskyihin...

Mutta onhan tämä taas vähän sellaista, että buckle up your seatbelt, Dorothy, 'cause Kansas is going bye-bye...