Kun kahlaa liimapuikon kanssa läpi sen valtaisan laarin, jossa valokuvat ovat kiltisti odottaneet tätä ansaittua albumiin pääsyä, totesimpa taas, että ainakaan perhealbumia katsellen ei mistään havaitse perheen äidin päänsisäisiä ongelmia (no, paitsi että hän esiintyy hyvin harvassa kuvassa, mielummin kameran takana kuin edessä, jo ihan esteettisistäkin syistä...). Tytöt nauraa, tytöt hymyilee, tytöt leikkivät ja pelleilevät. Muutama kiusallaan otettu byhyy-itkukuva, mutta harvassa kuvassa on naama mitenkään peruslukemilla. Saa kummalisen vaikutelman, että ovat aina hyvällä tuulella. Ja jotenkin vapautuneita. Itseydessään vahvoja. Ei mitään seiniä myöten hipsijöitä. Tuossa riehuvat isänsä kanssa. Lukevat yhdessä. Hellä pusu. Kuinka voisin erottaa nämä toisistaan vain siksi, että heikko itsetuntoni väräjää miehen ajoittaisten ylimieliseksi tulkittavien kommenttien vaikutuksesta. Miltä sitten näyttäisi? Ei varmaan riittäisi noita leiskuvan loistavia, kujertavan nauravia silmiä (perhe)albumiin.

Joskus on hyvä astua viisi askelta sivummalle nähdäkseen asiat suurempina kokonaisuuksina. Kuvalaatikko on ihan kelpo väline siihen. Huomatakseen, että loppujen lopuksi meillä on asiat aikas hyvin. (Kunhan äidin pää vietäisiin vielä korjaamolle. Tai mikä, sielu, sisin.)