Toisaalta se on yhtä samaa tekosyiden sarjan jatkoa syytellä miehen kanssa olosta omaa pahoinvointiaan. Niin itseinhoista kuin tämä ongelmakompleksini pohjimmiltaan onkin, olen aina myös ollut "viaton olosuhteiden uhri". Muuten menisi hyvin mutta kun nuo muut...

Olisin onnellinen lapsi jos ei vanhemmat olisi sellaisia kuin ovat ja sisarukset myös. Olisin onnellinen teini, jos minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen. Olisin onnellinen nuori, jos vain löytäisin miehen, joka rakastaa ja kunnioittaa minua, eikä vaan käytä humalatilan alennusta hyväkseen, niinkuin nuo muut, sitäpaitsi, kun en aina kompastuisi itseäni räkäkuntoon juomaan.  Olisin ihan skarppi ja pärjäävä yhteiskunnan jäsen, mutta kun se pilvenpoltto vaan on liian kivaa. Olisin loistava perheenäiti ja vaimo, jos mies ei aina painaisi alaspäin ja suhtautuisi piilonegatiivisesti...

Noh, joo. Toisaalta ei saisi olla liian julma itselleen jne. jne. - mutta jossain vaiheessa, jossain määrin, olisi vain otettava itseään niskasta kiinni ja sanottava maailmalle (saatika itselleen) entäs mitäs vittua sitten?!?

Ei aina saa olla tuulen riepoteltavana.

Vrt. Nirvana = "tuuleton tila"