Se vaan jatkuu. Olen paikalla mutten aivan läsnä. Ällötys alkaa helpottamaan, väsymys ei. Ei se ole ihan oikeaa väsymystäkään, kun en aina vaadittaessa osaa nukkuakaan. On vain semmoinen horrostila.

Olen muuttumassa koteloksi pienen toukan ympärille päästääkseni sisältäni kauniin perhosen kevään kynnyksellä.

Horroksessa näkee kaikenlaisia kummallisia unia. Unet ovat todella muuttuneet. Ne ovat jotenkin raskaampia, todentuntuisempia. Ne voi haistaa ja maistaa. Fluktuoin itse siinä jossain välimaastossa; yhdessä unessa näin kävikin, että olin jäänyt unen ja valveen välitilaan. No, täytyy mainita myös, että kerran kävin taas - Amsterdamissa. Voi kun oli kivaa. Paitsi että menivät sitten myymään jotan lätkää, johon oli prässätty jotain hedelmätoffeen tapaista väliin ohuina kerroksina. Kävi tietenkin myös perinteiset raskausajan-rällästysuni-katumukset, että jossain vaiheessa antaumuksella bloosattuani muistin, että voi ei, mähän olen raskaana! Mitä meninkään tekemään!

Mutta semmoisiakin unia, jossa käännetään ympäri jotain teini-iän tunkiota. Muutenkin semmoiset asiat pyörivät mielessä paljon, että mikä meni pieleen, silloin ennen - sen aikana - ja jälkeen teini-iän. Miksi käytin itseäni ihan lattiarättinä? Yhdessä Oprahissa (joo-o...) oli tosin puhe siitä, että miksi joku naisihminen antaa ukkomiehen höylätä itseään auton takapenkillä ja on uskovinaan kaiken, mitä sanotaan; psykologi sanoi, että vain siksi, kun tämä ihminen itse ei usko olevansa paremman arvoinen. Tämä osui ja upposi (vaikkei ukkomiehistä olekaan kyse...). Jos minua on joku kaltoin kohdellut, olen itse sen antanut tapahtua. Ei se ole ollut vain hupailua ajanvietteeksi, kun ei ole muutakaan tekemistä, seikkailua tai jännitystä, tai jotain. Kyse on ollut vain siitä, etten pidä itseäni paremman väärtinä. Mutta alkaa sitten miettiä, koska tämä on alkanut, mistä se johtuu? Onko se jossain lapsuudessa, varhaisessa nuoruudessa, koska sen olen sisäistänyt, että minä nyt en ole ihan samanarvoinen kuin muut, joten on aika yhdentekevää mitä annan itselleni tapahtua. Pitäisi kaivaa jollain koukulla tuo hetki ja päätelmä jostain sielun verisistä kudoksista esiin; muutenhan vaarana on se, että "vaikka kaikki periaatteessa on ihan hyvin" meidän perheessä, kuten lapsuudenperheessänikin, voisi meidän tyttärille jostain juolahtaa samanlainen vääristynyt käsitys itsestään. No ei, se ei onneksi ole kovin todennäköistä, mutta sittenkin, itseni takia, ja siksi, että jos osaisin antaa itselleni saman arvon kuin muillekin, lapsenikin sen aistisivat ja näin saisivat parempaa mallia elämään. Jotain tämmöistä.

Sydänäänet kuultu toistamiseen, ultraan aika tuossa jokusen viikon kuluessa. *oihhh* Vaikea kuvitella, että menisi sinne syynäämään, että täytyykö nyt abortoida kehitysvammainen yksilö, hyh!!! - enemmänkin on vaan hauska nähdä pikkukaveri...