Lasten myötä ennen melko yhdentekeviin juhlapäiviin on tullut sisältöä; niitä ei voi enää ohittaa vain lukittautumalla sisälle, saati viettää lukittautumalla sisälle ylenpalttisiin väsäysfestivaaleihin, kuten silloin joskus...

On illallista vanhempien ja siskon kanssa, säällinen meininki, ilotulituksia innosta hihkuen seuraava lapsi (vauva ei vielä niinkään piitannut), semmoista, popkornia ja vähän aikuistenjuomiakin. Sisko lähtee bileisiinsä, mies perhetuttujen luokse käymään ja vähän uloskin, vanhemmat himaan, tytöt nukkumaan, minä silmät kiiluen jään sipsipussien luokse... No en nyt ajatuksen kanssa, mutta kun istuskelin ihanassa hiljaisuudessa - lukuunottamatta sitä taukoamatonta rätinää ja pauketta - siemailemassa siideriä, siinä huitaisen toisella kädellä huomaamatta tyhjäksi ison pussin juustonaksuja. Melkein tyhjäksi, jäihän sinne vähän pohjalle. Sentään.

Ja sitten piti olla vähän tuhma. Pari viikkoa sitten raivon vallassa ostettu pikkuaski on odottanut vaatekaapin äärimmäisessä nurkassa. Välillä se on käynyt mielessä mutta ei. Olen ollut tästä vähän ylpeäkin. Nyt sitten juolahti mieleen, että kun mieskin on poissa, jos se vielä käy jossain savuisessa baarissa, eihän se haista mitään kotiin palattuaan jne. "Uuden vuoden kunniaksi". Kummallinen ajatus, mutta addikti-ihmisen innolla tämä oli toteutettava.

Salaisuuskiksit. Hytinä siitä kaikesta oveluudesta, jolla kolttosensa toteuttaa; laitan toisen paidan päälle, ettei haju tartu. Tuonne jemmaan stidin ja tuonne natsan. Ankaraa käsienpesua. Yöpaita takaisin, röökipaita pyykkikorin uumeniin. Voi että. Mutta oli kuulkaa pahaa. Ei koskaan enää! Ne baarissa poltetut ties-kuinka-monet tupakit maistui ihan ok sille mille pitääkin, vihan vallassa poltetut laannuttaville, mutta nyt piti jo puolessa välissä luovuttaa, oli pahaa ja tuli semmoiset nikotiiniöverit, kuin olisi pesäpallomailalla lyöty takaraivoon. Pääsin vain partsin ovelle, jo hiki pukkasi ja huimasi ja yökötti. Tässä oli sitä vanhan ajan meininkiä, kun imaisi röökiset paukut - väsätty liikaa tai muuten vaan liian tuimaa röökiä (välillä oli kamalia buumeja ökytervaisten norjalaisten piipputupakoiden käytöstä väsäysröökinä - brrgh). Jyskyttävä migreenintapainen päänsärky ja pakottava tarve päästä nukkumaan eli makuuasentoon, sen hampaiden ja sormien jynssäyksen jälkeen hetimiten.

Ei uni tullut. Siideri ja juustonaksut jumppasivat vatsalaukussa. Oksennuspelko iski. Mutta oli pakko luovuttaa: vessaan ja sormet kurkkuun. Pyih! Pyih! Pyih! Kolmella yökkäyksellä oli enimmät poistuneet samaa kautta kun tulikin. Se siitä. Tärisytti ja palelsi, kurkkua korvensi, mutta valoa näkyi jo tunnelin päässä. Epäterve mielihyvän aalto hulahti läpi, kun tajusin poistaneeni elimistöstäni aika kasan tarpeetonta rasvaa ja hiilihydraattia. Ei nyt lähdetä tälle tielle, eihän.

Tuskinpa tulisi lähdettyä. Monta kertaa on kyllä semmoinen olo, että voisinpa nyt mennä ja lasauttaa tämän kaiken ulos samantien, mutta toisaalta käyttäytyminen on jotenkin sitä, että nimenomaan ahtaa itseensä jotain - bulimikko suo itselleen synninpäästön, mutta bediläinen ei armahda; olet syntinen paska, sinun on kärsittävä. Näin kamala olet, ahda itsesi täyteen, sikapossu. Ja samalla on täyttämässä jotain tyhjyyttä. Eihän siitä voi heti luopua. Yhyy yhyy itsesääli itsesääli. "Suklaa paijaa päätäni". Jotain tämmöistä kummallista, kieroutunutta mekanismia siinä toteuttaa.

Ja ajoittain päätään nostaa oksentamisen pelko. Ettei se lopukaan kun kerran aloittaa; sylkee sapekasta limaa haponpolttamasta kurkusta joka tuntuu siltä kuin olisi rautalangalla raavittu, kieli turvonnut, paleltaa, hikoiluttaa, tärisyttää, eikä se lopu koskaan... Ja nyt lisämomenttina, että jos vaikka vauva alkaakin itkemään, enkä pääse oksentamiselta tuttia etsimään.

Pelkoa jatkaa myös jälkeläisiinsä - toisinaan sitä ajattelee kauhulla, että jos esikoinen oksentaa autossa, tai mitä jos se oksentaa nyt isänsä kanssa bussissa, kun se söi sitä ja sitä tai mitä lie. Ei kai tämä ole sitä, kun sanotaan, että epätasapainoisille naisille lapset ovat vain oman persoonan jatke?