...ja kaksi taaksepäin!

Semmoista on ollut mun meininki. Vähän niinkuin tuolla vauvakansalaisella, joka saatuaan halun liikkua eteenpäin, jostain syystä liukuikin vain taaksepäin, ja tämähän tietenkin aiheutti pienellä ihmisellä suuren harmistuksen.

Minäkin sitten, yritän innostua, koenkin sitä, sekä tahtoa, mutta soljunkin yhä syvemmälle läskistöön, vaaka pyörii ihan väärään suuntaan (110 kg). Kuka tulisi ja kaappaisi minut syliinsä siitä sietämättömästä harmistuksesta?

Mutta joku sanoikin, että turha yrittää laihtua niin kauan, kun ei saa nukuttua. Että se on ihan tiukka fakta, ettei huonouninen polta rasvaa. Hmm. No, jos nyt pysyisi edes tässä tilanteessa - vaikkei pääsisi eroon, ei pitäisi kerätä lisääkään! Mutta minä syön ja syön ja napsin ja napsin.

Oksentaminen kutkuttelee joskus. Tunnen sen. Kun haukun itseäni pöhötyksestä ja - kas hyvä vaan, jos joskus se maha tuntuukin täydeltä - mutta silloin se kuiskuttelee, että kelaa nyt; sormet kurkkuun vaan eikä sekään kaikki muutu läskiksi, mikä vatsalaukussa juuri muhii. Mutta en minä en. Vaikka siinä olisikin yksi suloinen salailun polku, joka kaltaistani riippuvaisongelmaista ihmistä niin houkutteleekin, kutkuttaa sieltä vatsanpohjasta, niinkuin huvipuiston pyörityslaitteet tai äkillinen töyssy autotiessä. Vatsaa kouraisee, hengityskin pysähtyy hetkeksi. Ai jotain salaista vai...? Omaa, yksityistä.

Mutta ei, eijeijei, en suostu kuuntelemaan sitä kuiskuttelijaa. Miksi nyt, kun tämän koko helahoidon kanssa on päästy näin pitkälle, pitäisi hankkia uusi ongelma? Sen sijaan, että ainakin tekee parhaansa ottaakseen niitä askelia eteenpäin, uskoen, ettei joskus enää hyppääkään heti taaksepäin, vaan pääsee perille saakka, miksi nyt sitten pitäisi pistää plörinäksi ja hypätä johonkin sivuhuoneeseen, tuntemattoman oven taakse.