Eilen telkkarissa! Viimeksi vasta viime viikolla. Ja nyt kolmesti!

SYNNYTTIVÄT!!!

Mä en saisi katsoa. Joudun ihan kummallisen tunnekuohun valtaan; hihitän ja itken. Enkä voi lopettaa katsomista. Hyvä, että muistan hengittää, kun ponnistavat. Ja sitten, kun se toukka tuikataan äidin masulle, sitten vasta itkenkin, suunnilleen hyperventiloin.

Pystyvätköhän muut synnyttäneet katsomaan näitä dokkareita yhtään hillitymmin? Itsellä nämä kuohut alkoivat jo esikoista odottaessa. Ja pahentuvat vain omien kokemusten myötä.

Sitten minä herään keskellä yötä miettimään, miten on mennyt ja mitenköhän tämä sitten. Mitä kaikkea pitäisi. Ottaisiko epiduraalin vaan, vai ehtiikö sitä enää kolmannella edes laittamaan. Oliko se puoli-istuva asento nyt paras, vai pitäisikö yrittää vaikka siltä jakkaralta? Pälä pälä. Sitä riittää loputtomiin, sitä läpinää.

Ja sitten sitä, mille ei ole sanoja.