Ei minusta ole siihen, olemaan kunnollinen, säntillinen, säännöllinen ja kaikkea sellaista. Mätän suklaata turpaani kauppamatkalla kuin itseäni selkään puukottaen.

Miksi mätän? Se on jokseenkin pahaa. Se "hyvä" maku kestää hetken, sitten se on kamalaa mujua, sokerimäskiä, rasvahyhmää. Mutta minä jauhan ja märehdin, ja mätän suuhun lisää. Tässä voisi pysäyttää maailman hetkeksi, ja tutkia sitä tapahtumaa; yksi tai kaksi olisi mukavaa, viisi ehkä juuri se raja, että "nuih, olipa kiva pistää vähän suuta makiaksi". Mutta mikä se 300 g pussi? Itseinhoa, itsensä kampitusta. Itsetuhoa, kyllä, tunnen sen. Miksen sitten osaisi pysähtyä siihen noin viiteen?

Miksen osaisi vain nauttia siitä, mitä riemua repii "säntillisestä", "järkevästä" ja "kurinalaisesta" syömisestä? Miksi pitää karata terveysleiriltä voileivänmupeltamiseen (sentään määrät ja hiilarit sun muut pysyy pieninä, mutta ne kaksi ateriaa päivässä on jo muuttuneet takaisin kauniiksi utopiaksi)? Miksei osaa vain iloita siitä, miltä näyttää kapoisammat posket peilistä? Lököttävät vaatteet päällä? Miltä tuntuu ihmisten positiiviset kommentit ja huomiot? Tai se, että - hei, tosissaan - esimerkiksi tuntee saavansa parempaa ja parempaa palvelua kaupoissa? Miksi pitää heti juosten rynniä tärvelemään se kaikki hyvä?

Vauvaa jaksan ajatella, ja varmasti, jos alkaisi pukkaamaan huonoja arvoja, ottaisin itseäni jälleen niskasta kiinni, mutta miksen osaa kuitenkaan tätä kaikkea hyvää aikaansaada ja saavuttaa, vain oman itseni tähden? Miten on niin syvään valautunut usko, etten ole minkään sen arvoinen?