Niin, pääsee aika välillä vierähtelemään. Mutta täällähän minä. Vähän väliä pyörii jotain tilitettävää mielessä kyllä, mutta enpä sitten ole ehtinyt-päässyt-jaksanut kirjoitella. Toisaalta, välillä tuntuu myös siltä, että tämä blogi on nyt jauhanut paikoillaan jotain 2,5 vuotta. Jotain on ehkä tapahtunutkin, siitä taasen seuraa se, että välillä noi vanhat kirjoitukset tuntuvat ikäänkuin "menneisyyden painolastilta", ja niistä voisi ravistautua irti, aloittaa ehkä kokonaan uuden, puhtaalta pöydältä. Tämä on kuitenkin alkuvaiheestansa aika negatiivisissa merkeissä rakennettu blogi. Jopa tuo nimimerkikseni valitsemani t. liittyy yhteen vanhaan, aika ikävän sävyiseen "lempi"nimeen, sekin pienellä, sillä tuolloin olin niin maassa, etten nimeänikään kokenut sopivaksi kirjoittaa isolla kirjaimella (kuullostaa ehkä hölmöltä, jopa teatraaliseltakin, mutta niin oli).

Ja jos aion johonkin positiiviseen suunnata, täytyisi etenkin menneistä negatiivisista asioista päästää irti. Kuoriutua kaiken itse päälleensä kasaaman alta.

Kun tämä on ihan hullua heittelyä. Vuorovedoin olen niin kunnollinen, niin kunnollinen, ja sitten taas - ihan järjetöntä mättöä. Nimenomaan järjetöntä. Keksitaikinaa pakastimesta. Lasten pääsiäismunia. Ihan tolkuttomia kauppareissumässyjä. Monta kertaa päivässä. Liikunta tietenkin nollassa. Ruokapuoli ihan hunningolla, voileipälinjaa, eikä edes ruis-, ja samanaikaisesti ostelen kaikenlaista tummaa riisiä sun muuta terveellistä - joka jää melkolailla kaappiin odottamaan sitä päivää. Tai mahdollisen valmistusvaiheen läpikäytyään pääsee jääkaapin pimennoista suoraan roskikseen. Pahinta onkin se, että vaikka olisi ihan valmista ruokaa odottamassa, mikroon vaan ja pim! Niin ei onnistu! Se on joku ihan järjetön lukko. Ja leipäkin, kaikki se tumma kuivumassa, minä mätän valkoista hötöä. En tiedä, mikä on. Ehkä kevät. Tai sitten nuo avio-ongelmiakin aihettaneet identiteettikriisit tai mitä se lieneekään. Häilyn jossain hyvin hyvän ja erittäin pahan välillä, laidasta toiseen.

Nyt näyttävät ilmaiseksi maksukanavia. Katsoin MTV3:n naiskanavalta (oi kuinka ärsyttävä konsepti) ohjelman "Dieettitohtorit" heti aamutuimaan. Siinä oli melkolailla kokoiseni ja kaltaiseni naisihminen, vähän isompi (mutta pituus ja BMI meni ohi), mutta sama meininki. Paitsi veti mikroruokaa. Minä en sitäkään... Kun se laihtui kolmessa kuussa liki 13 kiloa, muuttui aivan toisenlaiseksi, säteileväksi ja energiseksi ihmiseksi, minä itkin, itkin ihan hulluna. Lopputuloksessa hän ei ollut paljoakaan mua pienempi, mutta ihan kuin henkiin herännyt. Se iski taas - se, että mä tapan itseäni tällä. Ja kuolen, ihan oikeasti, jos en lopeta. Ei tämä ole mitään lusmuilua tai pikkuisen velttoa, vaan ihan kamalaa. Itsetuhoa. Mä kuolen jos tämä jatkuu näin!!!

Viime aikoina on välillä tullut semmoinen kumma paha olo, vähän huimaava, ihan kuin ekoista röökeistä, joskus juomisesta, ja liian röökisistä blosseista. Etäisesti oksettaa, vaikea kuvailla. Ja ajattelen, että no niin, nyt mulla on diabetes, tää on joku verensokerijuttu tai jotain. En ole oikein syömisiä hahmottanut sen olotilan lähitienoilla, mutta kyllä se pelottaakin niin, etten rohkene asiaan paneutuakaan. Ja toisaalta väsyttää välillä ihan krooh pyyh, hyvä, että silmät pysyy auki. Hoen itselleni jotain vauvavuosi-on-ohi-mantraa, mutta kuitenkin epäilyttää. En tahdo mitään semmoista ja pelottaa.

Ehkä pitäisi miettiä jotain serotoniinilääkitystä.