Yksi viime aikojen buumi on narsismi.

Aina puhutaan niistä sliipatuista hirviöistä, jotka ensin hurmaavat ja sitten pistävät nyrkin ja hellan väliin ja niin edelleen. Hieman hätkähdin, kun lukiessani Jari Sinkkosen kirjaa Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä, ja vastaan tulee lista (ketkähän lienivät tutkijat, jotka sen joskus 80-luvulla olivat laatineet), kuinka narsistinen persoonallisuushäiriö määritellään. Mutta - sehän on minun sisko! Se, joka lapsena hakkasi matolla ja puhelinluettelolla. Se, joka murrosiässä eristäytyi huoneeseensa ja sai koko perheen tanssimaan pillinsä mukaan silmittömien raivareiden uhalla, raivareiden, jotka tuntuivat ylimitoitetuilta ja kohtuuttomilta jopa murrosikäiselle. Juuri se sisko, jota olen pelännyt ainakin yhtä paljon kuin rakastanut. Jonka käytöksestä on tunnistettavissa niin monta defenssiä, että ihan itkettää. Ja mitä kaikkea vielä edellämainittujen lisäksi. Lievennetysti voisi ilmaista, että hänestä maallikkokin löytää monta tämmöistä piirrettä. 

"Narsistinen persoonallisuushäiriö" - eikä se tarkoitakaan sitä, että ihminen olisi ylitsepursuavan itserakas. Vaan heikolla itsetunnolla varustettu, epävarma ja arka yksilö.

Pitäisi saada kopio siitä narsismioirelistasta. Se oli samanlainen elämänpysäyttäjä, kuin Kristerin Tunteet ja syöminen. Nyt olen etsiskellyt ja etsiskelly netistä tietoa, mutta löydän lähinnä vain niistä yhdenlaisista. Tosin monta kirjaa on tullut vastaan, täytyy alkaa haalimaan niitä. Tätä kautta ymmärtäisin varmasti paremmin ei vain siskoani ja äitiäni, vaan myös itseäni; sillä olenhan samassa kuviossa. Ja paljonko itsessäni sitten on näitä piirteitä, tunnistanko niitä lainkaan? Samassa kuviossa kun kuitenkin.