Silkkaa plörinäähän tämä "painontarkkailu" ynnä muu on ollut. Vihko on jäänyt pölyyntymään keittiön laatikkoon. Kummasti kauppareissulla on ollut varsin pakottava tarve taas saada "jotain", vaikka olisikin avoimesti syönyt jotain pullaa tai jätskiä.

Mutta mitä ihmettä! Kun monen päivän tauon jälkeen uskaltauduin vaa'alle, se näytti ihan selkeästi 108 kg!!! En minä ole sen arvoinen! En minä ole tehnyt mitään sen eteen, en yhtään mitään, päin vastoin! Ja kuitenkin tuo olisi se "turvallinen 0,5 kg viikossa"-pudotus. Ajatus kiitää vielä lupaavasti liikuntojen pariin, semmoistakin vielä... Peilikuva näyttää tosi ikävältä, mutta jotenkin toisella, ihan uudella tavalla - jotain semmoista, että hyi kuinka minussa on läskiä, eikä että hyi kun minä olen läski. Tämä on sitä ulkoistamisprojektia, joka selvästi alkaa tekemään tulosta. Toinen, mitä olen kelaillut myös ja  yritän sisäistää, on ajatus siitä, että motivaation täytyisi olla positiivinen, että haluan muuttua, siksi, että minä olen ihana ja ansaitsen parempaa (fyysistä olemusta) - eikä siksi, että olen kamala ja muut ansaitsevat parempaa (siis ettei tarvitsisi katsoa/hävetä tämmöistä inhaa läskiä). Muutenhan koko muutosprosessi on edelleen naimisissa sisäisen huonouteni kanssa, ja tuhoon tuomittu - sillä jos pidän itseäni huonona, miten voisin olla paremman fyysisen olomuodon arvoinen? Näin kävi viimeksi - olin sutjakka, en kokenut itseäni sen arvoiseksi, ja läskiinnytin itseni uudelleen. Itsetuntoa on vahvistettava. On uskottava, että minulla on oikeus olla olemassa.

Mies on siirtynyt epäiltyjen listalle. Mitä äänekkäämmin teen näitä painojuttuja, sitä enemmän se kantaa mätinkiä himaan. No ei hirveästi, mutta jo kolmena viikonloppuna kummallisella suhteella haetaan jätskiä kaupasta; lapsille tötteröt, vaimolle kuusi. Kai se jo sen tietää, että turha sanoa "syö vain yksi ja säästä loput!". Meillä on ollut ihan sujuvaa tämä liitto viime aikoina, toisaalta melkolailla siksi, että olen oppinut katsomaan sormien läpi monia juttuja, joiden joko tiedän johtuvan väsymyksestä ja stressistä tai toisaalta osaan kohottaa itseni niiden yläpuolelle, enkä anna itseni loukkaantua pienistä ja räksyttämään turhaa riitaa. Onko se alistumista vai nk. henkistä kasvua? Tahtoisin pitää jälkimmäisenä. Kyynisesti voisikin ajatella, että mies on huomannut saman, eikä ole mielissään alisteisen vaimon vahvistumisesta, kokee sen uhaksi, ja yrittää pitää ainakin läskikarsinassa, sillä sehän voisi lähteä kävelemään, jos se vielä kaunistuisikin! Aika tosi kyyninen visio, mutta niinhän osa alkoholistien puolisoista tavalla tai toisella saa toisen juomaan, ongelmalihavat eivät itse pääse kauppaan, puoliso niille sitä ruokaa lappaa, ja niin edelleen... Riippuvainen ihminen on kuitenkin - riippuvainen, eikä itsenäinen, sehän on pelottavaa...