Niin valtavasti pyörii asioita päässä. Asioita toisensa perään, yötä päivää (ja etenkin silloin aamuyöllä). Unissakin putkahtaa kaikenlaisia asiayhteyksiä sun muita omituisuuksia.

Miksi tämä kaikki on tämmöistä, kun "periaatteessa" kaikki on ja on aina ollut hyvin. Mutta onko se todella ollut, sellaisinakin aikoina, joita en muista? Jossain tuli vastaan toteamus, että vauva-aikojen sattumukset tulevat vastaan hahmottomina, määrittelemättöminä möykkyinä, ja juuri jotain semmoista tämä minunkin ongelma on ollut; jotain semmoista, mitä on vaikea kuvailla, ei oikein tiedä, mitä se edes on, jokin vaan on pielessä, mutten minä tiedä mikä.

Muistan, kun joskus kymmenen vuotta sitten, jonkun Castanedan tai vastaavan innoittamana yritin tehdä jotain alitajunnan ohjelmointia; puolimeditatiivisessa tilassa pyysin saada selitystä sille, mikä tämä juttu oikein on, masennus ja kaikki. Seuraavan aamuyön puoliunessa kävelin rannalla ihmettelemässä jotain valtavaa, massiivista mustaa möykkyä, oliko se kivi tai vastaava, mutta siihen hiekalle jostain tipahtanut. Psykologi kuunteli kiinnostuneena seuraavalla käynnillä, mutta koska se ei ollut mitään oikeaa "terapiaa" vaan "keskusteluhoitoa" hän ei juurikaan sanonut mitään.

Yksi asia on semmoinen, että äitihän oli menettänyt oman äitinsä, ennenkun sai meidät. Sisko vieläpä syntyi aikalailla niihin aikoihin; onhan se varmasti rankkaa järjestää äitinsä hautajaiset ja tulla piakkoin sitten itse äidiksi, ensimmäistä kertaa vieläpä. Ja jättää sitten lapsensa anopin hoitoon, mitäpä nuo äitiyslomat silloin olivat 60-70-luvulla. Enpä edes tiedä, kuinka hyvin tulivat tuolloin toimeen. Lopuksihan he olivat hyvin läheiset, mutta alku oli kuulemma hyvin kylmä ja kankea. Miten tuossa vaiheessa, miltä tuntui jättää lapset anopille, miltä se tuntui, kun uhmakas esikoinen sai mummon tossun alle ja otti äitinsä kanssa yhteen entistä enemmän?
Toinen asia on semmoinen, että joskus siinä parin vuoden paikkeilla sisko oli satuttanut suunsa vaikeasti, eikä pystynyt - viikoistako oli kyse - syömään. Puolukkamehua, suositteli lääkäri. Mutsi on joskus tästä kertonut, sanoi, että se oli kauheaa, kun he joutuivat syömään salassa, varomaan, koska riutunut parivuotias tempaisi oven auki, kuin joku nälkiintynyt eläin, joka vaistosi kyllä, että ruokaa oli, ja silmät leimuten tajusi näiden sitä häneltä piilottelevan.
Kolmas asia onkin hyvin looginen tässä kuviossa; sisko tossutti mummoa paljolti ruoka-asioissa. Mutsi on kertonut senkin (minkä varmaan olen kirjoittanutkin joskus), kuinka sitä sapetti laitettuaan edellisenä päivänä maukasta ja ravitsevaa kotiruokaa, jonka löysi duunista palattuaan täysin koskemattomana, sillä "no me nyt päätettiin syödä vaan noita karjalanpiirakoita", kuten anoppi asian ilmaisi. Pihan rouvat olivat köhien kertoneet, että no kun se teidän tyttö istuu hiekkalaatikolla päättäväisenä vaan, ja mummo yrittää anella, että siellä olisi se ruoka nyt valmiina ja jäähtyy, ja tyttö vaan toteaa, että ei vielä, ja siinä ne sitten ovat... Minä siihen tähän kuvioon mukaan, sieltäkö jostain on peräisin se nirsous, etten mitään "pahaa" ruokaa osaa syödä. Ei välttämättä edes pahaa, mutta outoa. Etenkin, jos se koostumus on vieras, vaikka makukin olisi neutraali tai jopa ok. Seuraamalla näitä taistoja, olenko oppinut jotain siitä ruuasta? Että se on niin pelottavaa ja pahaa tietyissä muodoissa, että se on suorastaan oksennettava pois? Tai jotain sellaista?
Neljäs asia kumpuaa tämänhetkisestä elämästäni; imetys nimittäin. Sitä varmaan pohdin silloin blogin alkuaikoina, kun edellisen kerran imetin, silloin hieman huonommalla menestyksellä. - Tässä vaiheessa onkin huomautettava, että kaksi edellistähän saivat paljon pulloa; en ole mikään tehoimettäjä itsekään, enkä siis millään muotoa syyllistämässä ketään (tämä nimittäin on herkkä aihe, tiedän) - Kun puhutaan, että se maito (tissistä tai pullosta) on sitä turvaa ja hyväksymistä ja kaikkea tämmöistä, niin välillä tulee miettineeksi, onko yhtään syömishäiriöistä, joka olisi vauvana ruokittu rakkaudella? Toisaalta imetyskin voi olla äidistä raivostuttavaa ja sitovaa touhua, ja pullo tuntua tietynlaiselta tappionmerkiltä, ettei imetys onnistu. Tästä Kristerikin kirjoittaa tuossa "ahmijoiden raamatussa", en nyt muista tarkkaan mitä, saatan hyvin lässyyttää hänen sanoja ominani. Mutta omalta osaltani - vauvana - tilanne oli se, että ensin maitoa oli tullut ihan liikaa, ja sitten sitä ei vaan tullut tarpeeksi. Mikä omien kokemusten perusteella - äitinä - lieneekin niin, että kun olin pulloa saanut, en sitten tissistä osannutkaan juoda tarpeeksi. Ja kun mutsi vielä tilitti, miten hän "yritti kaikkensa, mutta ei sitä vaan tullut", on helppo kuvitella, mikä stressi se on ollut, että vauva vaan kitisee nälkäisenä. Tässä välissä on mainittava Viides asia - nimittäin mutsin luonne, hänkin melkolailla tunnistettavista näistä narsismijutuista; hirveän herkkä millekään negatiiviselle palautteelle, semmoinen draamaprinsessa, kaiken keskipiste, pilalle hemmoteltu iltatähti. Hän sitten "yrittää kaikkensa" ja vauva vaan valittaa. Varmasti, hänen rahkeillaan, on pistänyt vituttamaan. Jos minuakin, hieman *köh* kypsempänä (saako näin oikeasti edes todeta...) henkilönä on se pullo hiertänyt, tuntunut semmoiselta tappionmerkiltä, niin kuinka sitten mutsista? Sen perusteella, mitä tuon ihmisen käyttäytymisestä tiedän, on helppo kuvitella, miten moisesta kiittämättömyydestä on murjotettu vauvalle - minulle. Plus siihen päälle on pitänyt ottaa yhteen mustasukkaisen esikoisen kanssa, joka juuri oli päässyt vallankahvaan isoäitinsä suhteen, joten varmastikaan ei kiinnosta alistua jossain töissä käyneen ja typerän vauvan pyöräyttäneen äidin auktoriteettiin. Silloin kun hän jäi mun kanssa kotiin, oli aivan kauheita riitoja siskon kanssa, kertoikin. Tuttua kamaa. Mutsin on niin vaikea olla jämäkkä ja asettaa rajat. Sen sijaan se loukkaantuu, ja alkaa parkumaan oman egonsa kolhiutumista. Voi jälleen vain kuvitella, millälailla, kun vastapooli on iältään noin kaksi vuotta, kauan odotettu esikoinen, jonka pitäisi vain katsella äitiään ihaillen ripset räpsyen. Ja sitten se onkin tuommoinen...! "Mitä pahaa mä olen tehnyt? Olenko mä huono äiti, olenko?" Alkoiko se jo silloin..? Viisi - kymmenen vuotta myöhemmin se oli jo tuttu laulu talossa. Systeri riehuu ja raivoaa, mutsi kiukuttelee vastaan samalla potentiaalilla, kunnes ryntää parkumaan sänkyynsä.

Semmoinen painava, hahmoton möykki onkin ilmestynyt painamaan kurkkutorvea ja rintakehää välillä jotain Supernannya seuratessa. Miksei ne yksinkertaisesti laita niille rajoja? Parkuvat ja kiukuttelevat itse, toiset jopa lapsiaan pahemmin. Olen muuttunut siksi viisi - kymmenvuotiaaksi, joka seuraa sivusta näitä kohtauksia ahdistuneena. "Joko taas?". Ja kiltin lapsen roolin tietäen, valmiina juoksemaan äidin perään, sitä lohduttamaan. "Et ole huono, äiti, sä olet kaikkein paras ja ihanin äiti!"