Ohho mitä itsestäni taas opinkaan eli sain selville tuossa jokunen päivä sitten. Sitä semmoista puoliunen ajatusvirtaa, miksiköhän tuli mieleen se ärsyttävä numeropalvelumainos, missä ne kaksi pissistä miettii jonkun hemmetin löden vai mikä lie numeroa, ja toinen seisoo jalat harallaan farkkujaan nyppimässä että nää on ihan bägit. Se ajatus iski oikein fyysisenä pelontapaisena kouristuksena - "Miten se voi? Mä en ikinä voisi." Vaikka olisi mikä kroppa, en ikinä voisi seistä julkisella paikalla semmoisessa asennossa, en näyttelijänä studiossa enkä missään fiktiivisessä mainostodellisuudessa.

Aika kevyt juttu, mutta oma esiin pulpahtanut reaktio järisytti. Kuten Kristerin Tunteet ja syöminen -kirjassa (voisiko sitä jo kutsua bediläisten pipliaksi? Vaikkei siinä mitään konkreettisia ratkaisuja juurikaan tarjota, on kai aika moni ongelmasyöjä itsensä sen kirjan kautta löytänyt?) esitettiin yhtenä terapiaharjoituksena jotain sen kaltaista, että ihminen topattiin tyynyillä ja muut tuuppi, ja näin sitten jotenkin ilmituotiin, miten läskeillänsä voi yrittää eristää itseään ympäröivästä maailmasta. Tämäkin asia on paperilla tuntunut järkevältä, ja järkipäässä sen on ymmärtänyt itselleenkin mahdolliseksi, mutta sitten se hetki, kun - fum! - humahti se pelko esiin.

Koskahan se on alkanut? Joskus 10-vuotiaana, kun tissit alkoivat kasvaa ensimmäisten joukossa? Joskus 12-vuotiaana, kun vanhat äijät alkoi vislailemaan? Joskus 14-vuotiaana, kun sain todeta kelpaavani kännisiin yhdenyön juttuihin, mutten mihinkään muuhun? Mikä olikin aika ristiriitaista - kun pääsääntöisesti se fyysinen epäesteettisyys epäsi seukkailusuhteista ja muusta romantiikasta, se sama epäesteettinen fysiikka kyllä sitten kelpasi, ainakin hetkellisesti.

Vaikka sitten vietinkin elämääni niin, säälittävässä promiskuiteettissa, antamalla itseni kenen vaan käsiin käytettäväksi, naksauttamalla oman itseni pois päältä siksi aikaa, olen aina hävennyt ruumistani. Se on tietenkin, itsestäänselvästi, liian iso. Mutta kun se ei ole edes kiinteä tai sopusuhtainen, kuten toisilla. Kaikki roikkuu. On roikkunut aina. Raskausarpia. Vääriä mittasuhteita. Että jos seurustelu ja muu normaalielämä on poislaskettu, jäljelle jää vain mahdollisuus irtoseksiin, mutta siinäkin on ollut ihan sykkyrässä, sekään ei (onneksi) ole ollut mikään vapautunut valtakunta. Vaan peiton alla ja pimeässä.

Joskus olen ajatellutkin, että Luojan kiitos olen ollutkin läski. Hyvällä kropalla olisin ollut varmasti jo ihan sairas. Olen ajatellut, että kohtalo, tai siis se Maailmankaikkeuden Korkein Olevainen on suuressa viisaudessaan suojellut näillä läskeillä minua itseltäni. Vai olenko sittenkin suojellut itse itseäni? Eikö Korkeimman kaitselmus olisi jotain hellempää?

Enkö edelleenkin kulje kumarassa, tissejä ja itseäni häveten? Etenkin nyt, kun edelliset ovat taas imetyksen ansiosta pompsahtaneet noin kuppikoon muhkeammiksi. Huono ryhti johtuu tietenkin vain "rattaiden työntämisestä". Vai niin. Miksi ne muut äidit ovat sitten ihan suoraselkäisiä? "No kun niillä on hyvät tissit. Minulla yksin on nämä veltot roikut jossain ihan väärässä paikassakin". Vai niin. Ja huomaanhan minä sen, se on ihan naurettavaa. Kun ajatuksen kanssa vedän ruotoa suoraksi, lysähdän kumaraan yhdenkin, etenkin miespuolisen ihmisen lähestyessä. Sitä kumarampaan mitä komeampi. Mitä väliä sillä pitäisi olla? Ei mitään. Enhän minä miestä hae. "Mutta kun halveksuvat..."

Vai niin. No se niistä tisseistä. Mitenkäs se muu kroppa? Miltäs se elämä tuntui, kun astuin ulos tästä läskipanssarista? Vaikka olinkin vielä hyvinkin kookas, monen mielestä varmaan edelleenkin hirveä läski, ja ainakin kamalan epäkiinteä, silti tiedostin, että vankemmalla itsetunnolla olisin voinut olla ihan kelpo hottiskin. On kuitenkin kurveja, vyötäröä, lantiota ja pebaa. Tukkakin oli tuolloin sellaista, josta olin ylpeä. Mutta miltä se tuntuikaan, kun kuka vaan sai kadulla tuijottaa? Miltä se tuntui, kun pultsari puristi persettä kiskajonossa? Miltä se tuntui, kun ne kaikki ällöttävät vanhat äijät tuijottivat, samat, jotka tuijotti silloin sitä 13-vuotiasta? Saati sitten sitä nuorta rouvaa, joka oli juuri - vihdoin - löytänyt miehensä. Mies nurisi, ehkä puolitosissaan mutta kumminkin, kun sen kaverit kehuivat tyttista, sittemmin vaimoa. Oli kutkuttavaa, sehän oli mustasukkainen! Tuli tavoiteltu olo! Mutta oliko se turvallinen olo? Lähteekö se kävelemään, jos joku katsoo liian pitkään? Kertovatko ne katseet sille sen, minkä kaikki muut olivat tajunneet jo jotain 15 vuoden ajan, mutta hän ei - että tuota voi vaan panna, ei sen kanssa voi olla... Jossain vaiheessa se oli oikeastikin mustasukkainen olemattomille, eikä se ollut kivaa. Etenkin, jos tosielämä - jonkun miehen mulkaisu kadulla - vielä provosoi mielikuvitusta hurjempaan laukkaan. Se ei ollut kivaa, eikä se ollut turvallista.

Oliko se sitten turvallista astua takaisin läskipalttoon sisään? Siksikö?