Joskus lapsuuden - vaiko varhaisnuoruuden, miksi sitä kutsutaan? Esiteini-ikä? - iltarukouksiin lisäsin rystyset valkoisena pyörittämäni mantran, että tapahtuisi ihme, enkä enää laisinkaan välittäisi karkista, limusta, kakuista, sellaisesta kaikesta lihottavasta, vaan että alkaisin syömään kaikenlaista terveellistä ja kaikkea sitä "oikeaa ruokaa", mitä en voinut sietää - mitä olikin paljon. Ihmettä ei koskaan tapahtunut, ja nirsonakin pysyin.

En tiedä, miksi olin niin nirso. Kaikkea tarjottiin ja yritettiin. Mutta ei. Kaikenlaisia mielenmuutoksia tapahtui, eikä koskaan avarampaan suuntaan. Pim - nyt en pidä metvurstista, pim - kalapuikot ei enää kelpaa. Kaikesta semmoisesta oikeasta lihasta puhumattakaan. Tai kalasta. Eikä vihannes- tai kasvisjutut kypsennettynä kelvanneet sen paremmin. Mutsi väänsi itkua, että mitä sun kanssa täytyisi tehdä kun ei mikään kelpaa? Pitäisikö päällystää suklaalla ja tarjota karkkina, maistuisiko sitten? Koulussa joutui istumaan - ja istumaan - ja istumaan hikiset kolme varttia ruokalassa, kun sääntö oli, ettei saanut lähteä, ennenkuin lautanen on tyhjä. Sitten tuli emäntä rehaamaan, että mitä sä oikein kotona syöt? Pelkkää jugurttia ja karkkia vai? Ei kun ruokaa, yritin vastata pala kurkussa, kyyneleet silmissä. Että kiitos vaan pedagogisesta lähestymistavasta. Rehasi aikansa, ja käski menemään. Enkä koskaan ymmärtänyt, miten ne muut sai aina kaiken syötyä - ainakin sen, mitä ei saanut perunankuorien alle piiloon.

Mutsi ja faija kertoivat kauhutarinoita omista kouluajoistaan, kaiken valtakunnan mykyvelleistä, jotka syötiin tai syötiin ja itkettiin. Oli peukalonpään kokoisia läskipaloja ja mitä lie. Vaikka lautaselle oksensi, se täytyi kuitenkin syödä tyhjäksi. Miten ne osasi sen? ihmettelin iltaisin itsekseni. Miksi en minä?

Sillä niin monta kertaa yritin ja yritin jotain äklöä - toisin sanoen, minun tapauksessani, vähän mitä vaan - syödä, ei, se ei onnistunut. Vaikka miten maanittelin ja huijasin itseäni, se vaan alkoi pykimään. Jos ei maku, monta kertaa se koostumus, miltä se tuntui suussa. Kakomiseksi ja yökkäilyksi se meni. Jos pakotinkin itseni sen nielaisemaan, elimistö lähetti pikapostina takaisin. Sori vaan, kärsineet vanhempani, enää ei ollut aika syödä oksennusta. Ei, ei se vaan onnistunut se ruokailu.

Ja kesti pitkään. Edelleen on ongelmana, että jos joku juttu kuuluu luokitukseen "epäilyttävät tai epämiellyttävät ruoka-ainekset", en osaa niitä kohteliaisuudesta syödä. Niinkuin suurin osa ihmisistä. Vaikkei siitä pitäisi, niin seuran edessä ei ole soveliasta jättää lautaselle, kylässä, ravintolassa, missä lie. Mielummin syö kuin selkäänsä ottaa. Mutta ei, sori, en onnistu. Pyörittelen ja pyörittelen. Pilkon ja muussaan. Odotan sopivaa hetkeä hivauttaa servietti peittämään häpeällinen näky, kun vihdoin armeliaasti joku tulee hakemaan lautaset pois. "Kiitos, oli hyvää. Ohhhoh, olenpa täynnä." Ja sama muija vetäisi jälkkäriä parikin annosta. Kolme. Neljä, yksin katseilta piilossa, tai vaikka koko kulhon tyhjäksi.

Sepä olikin toinen jo-lapsuuden etikettiongelma. Miksi minä en osaa ottaa yhtä vähän kuin muut? Kakkua pöytään ja suurin vaikeus oli siinä, että miksei muut ottaisi yhtä paljon lisää kuin itse halusin, että sulautuisin joukkoon, enkä pistäisi silmään. Miksi niiden ei tee mieli?

"Äläs nyt enää, tulee huono olo". Mutta isotäti hihittää, että hihhih, anna nyt lapsen ottaa, kun hyvälle maistuu. Ja minähän otan. Vaikka tajuankin mummon häpeävän. Silti kiitollisena tunnen saaneeni liittolaisen - täti ymmärtää... Paljonko ne mummut siitä kääretortusta söivät? Pari palaa per nekku. Minä sitten loput. Toivottavasti olin edes kouluikäinen silloin.

Mutsin kanssa kun on puhuttu näistä pikkulasten äitien eristystiloista, se on väläytellyt jotain, kuinka kyllä muistaa, miten yksi berliininmunkki lohdutti yksinäistä. Kivat sulle, ajattelin mielessäni, opittua käyttäytymismallia ei siis tarvitse hakea kaukaa. Olihan se melko turpea silloin, kotonaoloaikoinaan, ja vähän jälkeenkin, eikäpä juuri hoikka ole sen koomin ollutkaan. Kerran vuodessa vetävät jonkun kuurin ja sitten taas lärtätään pari kepukkaa iltalukemisten yhteydessä ja turvotaan takaisin. Mutta kyllä vähän sylettää sittenkin: me oltiin varmasti ainoa perhe, jossa karkkia ostettiin päivittäin. Säännöllisin väliajoin faijankin piti saada suklaata, mutsikin laskettiin ostoksiin aika pitkään - ja jos se ei sitä syönyt, kyllä löytyi taloudesta pakkomielteinen lapsi, joka hiipimällä hiipi karkkiapajille, ja adrenaliinikuohuissaan salakuljetti saaliinsa pois salaiseen piiloon syötäväksi. Sen lisäksi kahvipullaa lieni varmaan päivittäin, viikonloppujen saunalimut kasvoivat pullokokojen kasvaessa, joskus yläasteikäisenä viikonlopun perussetti oli se 1,5 litran limu, sipsipussi - jotka nekään ei enää olleet niin viattoman pieniä kuin silloin lapsuudessa, ja ehkäpä vielä - sillä limu ja sipsit ei ole karkkia, niin karkkiannoksena ehkä se perus-sininen. Ja mutsi leipoi säännöllisesti. Kuinkahan monta kertaa lapsuudesta varhaisaikuisuuteen olen saanut hävetä, että kuka tästä kakusta on vetänyt jo puolet? Teini-iässä systeri sitten tuuletti tunteitaan: "Vittu toi läski on ahminut jo kaiken!" How to build up your self-esteem, osa I.
Arvatkaa vaan, tuleeko hilppasen noudatettua varovaisuutta omien lastensa kanssa? Yritän henkeen ja vereen kasvattaa kohtuukäyttäjiä. Ei absolutisteja, siinä heilahdetaan helposti laidasta laitaan, mutta kohtuu-, ei suurkuluttajia. Kuten meillä, ettei sitä edes tajunnut. Se oli vaan normaalia.  

Ja mikä sitten eniten vituttaa mutsissa ja faijassa? No tietenkin se, että nyt, kun lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet pois, nyt ne ovat skarpanneet ja lopettaneet jatkuvan sokerihumalan ylläpidon itselläänkin. Tarjoapa niille kakkua himaan vietäväksi, kuuntelepa kuinka jakavat lahjakonvehdit naapureille: "Ei, eihei kun me syödään noita tollasia niin vähän". Kivat teille, että nyt! Ettekä 30 vuotta sitten! Hyvätpä eväät lapsillenne annoitte! Onneksi sentään vain yksi kolmesta on ongelmainen läski - ja ne kaksi muuta vaan läträävät satunnaisesti viinan ynnä muiden päihteiden kanssa... Mutta sehän ei näy, ja sehän on vain "normaalia", kuten omakin miltei päivittäinen "kohtuu"-lärttäämisenne, joten voitte sitten yhdessä naureskella pullahiirityttärelle ja -siskolle.