Tarjoamme Teille yksilöllisiä kilareita herkullisella narsismikuorrutteella.

Enny jaksa etsiä ja linkittää, mutta joku aika sitten ruodin siskoni sielunelämää, ja nimimerkki "toinen samanlainen" kommentoi, että kuullostaapa siskosi rajatilatapaukselta. Niih! Nyt edellisessä postauksessa julistettuani oikeutuksen termeillä ja diagnooseilla leikkimiseen (...) voin todeta lukeneeni pitkän pätkän kaikenlaista borderline- eli epävakaa persoonallisuus- eli rajatilahäiriötekstiä, ja jälleen kerran löytäneeni siskoni niistä. Juuri niitä päättömiä, väkivaltaisia kilareita. Ja mitä muuta. Hylkäämisen pelko. Vähän niinkuin, että mopo lähtee käsistä. Raivareissa, dokaamisessa, miesasioissakin. Jos soppaan sekoitetaan sopivasti narsismia, jäänee nuo itsetuhoyritykset väliin, mutta eikö se raivopäinen dokaaminen ja suojaamaton irtoseksikin katsota itsetuhoiseksi käyttäytymiseksi? Minäkuva yhdistelmä heikkoa itsetuntoa ja parivuotiasta pikkutyrannia. Ja niin edelleen...

Narsismijutuista taas olen löytänyt ahaaelämyksiä mutsin - ja sitäkautta myös itseni, sekä siskon - suhteen. Kyse ei niinkään ole leimojen lyömisestä ja sairaaksi väittämisestä, että "mitäs minä voin, kun noi on ihan hulluja", enemmänkin ymmärtämisestä. Kun tajuaa, että kyse on häiriöistä ja semmoisista, yllättäen avautui valoisa ymmärrys ja levollisuus - on eri asia rypeä ahdistuneena äitinsä itsekeskeisyydessä ja siskonsa raivokkaassa vihassa, kuin ymmärtää, että se, joka on marttyyri tai raivotar, onkin se häiriö - melkeimpä sairaus vaan ei ihan - eikä se ihminen. Että äiti on ihminen, jota hallitsee itseriittoinen sielukasvain, ja sisko rimpuilee jossain siellä sen tyrannin kuoren alla. Tietyllä tavalla näistä asioista on jotain tiennytkin, mutta se ei paljoa auta, ei ainakaan niin paljon, kuin se hetki, jolloin sanat avautuvat kokemukseksi, kun yllättäen tarkentaa katseensa laajemmalle alueelle ja huomaa, että ahaaa, tässähän onkin metsä.

Näin on siis myös kypsynyt vuoden sanasiemen siitä yhdestä ihanasta blogista, jonka kirjoittaja valitettavasti lopetti - teki suuren vaikutuksen jostain kirjasta esitetty (ja jälleen liian laiska etsimään ja linkittämään...) ajatus, että ei saisi ajatella "minä olen masentunut" vaan "minussa on masennus", aivan kuten kukaan ei sano "minä olen syöpä" vaan "minussa on syöpä". Että se on jotain irrallista, eikä osa omaa itseä. Lastenkasvatuksessakin opetetaan, että saa sanoa lapselle, että olit tuhma, vaan että teit tuhmasti. Tätä olen noudattanut, vaikken ensin ihan ymmärtänyt ajatusta - se vaan tuntui hyvältä, mutta nyt se pikku siemen näistä on kasvanut ja kantaa hedelmää - olen lopettanut hauki on kala -hoennan, ja ymmärrän vihdoin, ainakin orastavasti, mitä se on, mitä se sisältää, olla kala.

Tuossa olikin semmoinen sievä pikku esimerkki - vähän sillai samallalailla, kun oppii uuden sanan ja yllättäen sitä onkin joka paikassa - samoin nämä elämäni tärkeät naisetkin esittivät kuin pikku kuvaelman esitelläkseen minulle, mitä nämä oppimani asiat tarkoittavat noin käytännössä, esimerkillisinä havaintoesityksinä. Systeri veti herbarit siipalleen, siinä sitten oli monenlaista myllerrystä, lopputuloksena mutsin kakkukestit menivät mönkään. Sisko tässä hässäkässä kerrassaan luetteloi tosielämässä, kuinka narsismi ja rajatila häntä hallitsevat, ja mutsin oma pikku narsismi manifestoituu viimeistään sillä hetkellä, kun se nyyhkii puhelimessa, että "hän on kaikki järjestelyt tehnyt, eikä tästä nyt mitään tulekaan - eikö se yhtään voinut ajatella, miltä hänestä tuntuu"!!! Voi veikkoset!
Jos en olisi juuri kokenut näitä nk. suuria valaistumisen hetkiä, olisin kähissyt sinivihreänä siellä toisessa päässä ja yrittänyt pitää itseni koossa samalla tunkien sitä suurta möykkyä kurkussa alaspäin, ettei se nousisi suuhun ja möläyttäisi mitään, mikä saisi mutsin vielä enemmän suunniltaan. Siis - haloo! Mietitäänpä tätä hetki. Jos joku, joka on kykenevä tuommoisiin asunnon uudelleensisustaviin päättömiin raivareihin pysähtyisi hetkeksi ajattelemaan, että jaa niin - voinkohan mä nyt kilahtaa, vai hmmm, pitäiskö siirtää ensi viikolle, ettei äidin järjestelyt mene mönkään ja sille tule paha mieli - ! - niin oh: olisiko se ihminen kilarialtis ollenkaan? Tässähän nyt taisi olla kaksi toisensa täysin kumoavaa asiaa, raivarit ja toisten tunteiden huomioon ottaminen. Ja mutsi, minun oma äitini, pakenee elämän ikäviä tosiasioita - kuten tyttärensä "hienoisia" ongelmia itsehillinnän ja elämänhallinnan alueella - fantasiaan, että kaikkien elämän tulisi pyöriä sen ympärillä, miltä hänestä tuntuu! "Jaa, ei liene viisasta ratkoa parisuhdeongelmia heittämällä tavaroita ikkunasta, ettei äidille tulisi paha mieli". Arrrh!

No okei - "ongelman ulkoistamisen" (voisiko sitä kutsua sellaiseksi - on sillä varmaan joku oikeakin nimitys) kokemus on vielä alkutekijöissään... Joku päivä, joskus vielä, suhtaudun näihin tilanteisiin tyynen rauhallisesti.

Mutta mikä ihana polku tästä avautuikaan; vasta eilen illalla pohtiessani tätä järjen riemuvoittoa tunteesta näiden tilanteiden aiheuttamiin reaktioihin, tajusin, että ooh - tästä voisi ottaa opikseen myös käsitellessäni näitä ei vain masennustaipumusta, vaan myös ahmimista. Minä en ole syömishäiriö, vaan minussa on semmoinen asia kuin syömishäiriö. Joka on siis jotain irrallista minussa, eikä osa minua. Sen voi poistaa, kuten kasvaimen tai muun myökyn sisältäni, ja minä jatkan elämääni minuna, ilman tuota häiriökasvainta. Se on mahdollista. Minä voin olla vapaa.