Sellaistakaan en voi juurikaan väittää omistaneeni. Mutta kummasti sitä löytyy, kun kyse ei olekaan pelkästään itsestään, vaan jostain toisesta, pienestä. Aika säntillistä elämää.

Mutta nyt alkaa vähän tökkimään. Vituttaa, suorastaan. Pari - kolme viikkoa menee näkkileipää jyrsimällä. Ei näkkileivässä niinkään pahaa, mutta se, että saa vain palan pari kerrallaan. Ja toisaalta vähän väliä pitäisi pupeltaa jotain. Sittenkin ontto olo. Ettei saa kerralla kunnolla vähän harvemmin. Ja niitä aterioita! Ensin sekin meni ihan jees (tosin lounas ja päivällinen on liian kauaa haettua), nyt lipsutaan leivällä ja maidolla korvaamaan niitäkin. Ei vaan jaksa, oh. Onneksi on soijajauho. Ja kuitenkin koko ajan kalvaa nälkä. Miksi pari näkkäriä tai yksi pala leipää? Miksei kolme? Neljä. Kunnon paahtissessiot. Vettä ja maitoa. Vittu. Maitoakaan ei saa kuin lasilisen kerrallaan. No onhan vissyäkin. Mutta nyt haluaisin kaakaota. Enkä mukillista, tuopillisen. Kahvi ja viineri leipomon tarjouksessa. Kainosti käännän pääni pois ja yritän keskittyä vastapäisen näyteikkunan tarjoamaan heijastukseen reisien kohdalta lököttävistä äitiyshousuistani. Viineri. Kuinka ne hyppivätkään silmille. Älä nyt semmoista syö, nehän on ihan sielunvihollisen keksintöä. Mutta jos kerran, jos yhden vain. Ei, älä nyt viitsi. Vielä pitkän ajan kuluttua kotona ne tanssivat silmien edessä. Haistakaa paska.

Saahan sitä jotain joskus hyvääkin, kunhan vaan käy vaihtokauppaa sen hemmetin hiilihydraattiannostaulukon kanssa. Eilen korvasin ainakin päivällisen 50 g:lla lakritsia. Mikä tragedia! Olisin ottanut pienen patukan, mutta ei ollut tavallista, ainakaan pientä, täytteellisissä on liivatetta. Irtishyllystä sitten, piti ottaa ihan muutama, lipsahti kaiketi kahdeksan palaa. Maku hyvä, omatunto huono. Seurauksena hirveä nälkä ja jomotus vatsassa, aamusokerikin hieman koholla. Illalla en uskaltanutkaan mitata.

On tietysti hienotkin puolensa. Jos oikein osasin tulkita sitä aataminaikaista itsepalveluvaakaa terveyskeskuksessa, se todellakin näytti 110,5 kg! Kengät jalassa! Puolitoista viikkoa sitten neuvolatädin luona 112,6. Housut, todellakin lököttävät. Peilistä heiluvat silmille hurjat hörökorvat! Ja se taannoinen suloinen sadomasokistinen tunne, kun sisäisen vaihtokauppaneuvottelun tuloksena korvasin välipalan Suffelilla, maku oli ihan ok, mutta suuhun jälkimauksi jäi grööh niin kamala sokerinmaku, kerrassaan kuin siitä glukoosiliemestä jota juottavat ennen sokerirasituskoetta. Että huraa kaikessa haikeudessaan. Hyvä onkin pahaa! Tai jos maustamattoman sekaan lorahtaa yhtään liikaa maustettua jugurttia, se on äklömakeaa! Ei voisikaan enää ryystää litraa kerralla, moista.

Se on ihan cool ajatus, että jos jatkuisi näin tämä painokehitys. Jos jäisi vauvanteon jälkeen todellakin alle 110 kg painoa jäljelle, ja jumalauta pitäisin itseni kurissa ja järjestyksessä, niin sitten 10 kg painonpudotuksella pääsisi jo alle kolminumeroisiin lukuihin... Herkistävän mykistävän kutkuttava ajatus... Kun lähestyttäessä sitä kirottua 120 kg:tä halvaannuttava ajatus on, miten jumalattomasti sitä pitäisi painoa pudottaakaan; että monelle 10 kg on paljon, mutta itse pääsisi ei-edes-inhimillisiin lukuihin vielä. Mutta alle sadan... Oihh...