Kamalasti pelottaa se hetki, kun menen ensimmäiselle neuvolakäynnille - ja joudun astumaa vaa'alle!!! Sitä ei nimittäin ole tullut johonkin aikaan tehtyä, ja rukoilen vaan mielessäni, ettei nyt olisi ainakaan paljon yli 120! Ja että tuleeko paljon sanomista jne. Olihan viimeksi sitä painoa ja lieveilmiöitä, mutta ihan hyvin meni kuitenkin. Täytyy vaan reipastua ja liikkua ja syödä järkevästi, sillä pärjää pitkälle. Nyt on kyllä tullut kahmittua kaikenlaista, kun ei ole niin huono olo, ja kuitenkin tulee jotain keksejä! huraa! -himotuksia (liikaa kyläilijöitä. Ei meillä muuten mitään olisi.).

Toinen, mikä pelottaa, roikkuu vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta kuitenkin synkkänä kuvana: kun täytyy sinne töihin soittaa, että sori, meitsi pyöräyttääkin vielä kolmannen... Ihmeen paljon tämä mua painaa, vaikken koko paikasta piittaakaan. Siksi pelottaakin, kun ovat niin ankeita. Kai tämä on joku varhaislapsuuden äitisuhdejuttu. Moni tanssisi vaan tasajalkaa ja heiluttelisi keskaria työpaikan suuntaan, että siitäs saitte. Mä olen ihan että anteeksi kun olen ollut tuhma tyttö.

Että nyt mua ei hyväksytä. Jostain samasta syvästä lähteestä se virtaa, kuin monet muutkin päänsisäiset ongelmani.

Pelottaa sekin tietty, että meneekö tällä fysiikalla kaikki ok, vai kuinka tässä käy, mutta toistaiseksi suhtaudun päättäväisen optimistisesti.