Se tuli aamulla, pöydän ääressä. Kun aamupuuhat oli hoidettu, ja oli tarkoitus syödä jotain itsekin, lukea lehti, rauhoittua siitä hälinästä ja touhusta, suunnitella, mitä tekisi ja missä järjestyksessä. Se tuli kuin räntäsade jonka tuuli ohjaa päin naamaa, isona, märkänä, lätsähtelevänä. Se tuli, kun piti puolileikillään valittaa miehelle sen tunteettomasta ja tylystä kohtelusta viime aikoina, mutta vitsi tarttuikin kurkkuun, sanat muuttuivat soperrukseksi. Niitä prässäsi kaikki tehtävälistalla odottavat hommat, joihin ei olisi voimia, paha haju ja rasvainen tukka, jotka johtuivat siitä, ettei ole edes suihkuun jaksanut ja/tai ehtinyt mennä, pätkityt yöunet, väliin jääneet päiväunet, uhmaikäisen viimeaikaiset järjettömät raivokohtaukset, esikoisen oikuttelut - ja äskeisen, kesken sortuneen keskustelun kauhistuneet kommentit: "Ei! Älkää puhuko noin, mä en halua kuulla itkujuttuja!". 

Sanoin, että on vähän paha mieli, mutta se menee, ryhdistäydyin, kunnes lähtivät ovesta, mutta sitten se jatkuikin edelleen, vaikka luulin menneen ohi. Läts läts läts kyyneleet tipahtelivat lehden päälle. 

Nuorempi kiipesi ruokapöydälle, istui siihen ja otti kaulasta kiinni, taputteli selkää ja supatteli omia, lohduttavia sanojaan. Halasimme pitkään ja olimme ihan hiljaa. Kun hän huomasi itkun loppuneen, alkoi hissukseen piristävien vitsien kerronta. 

Podin huonoa omaatuntoa, sillä kuluneella viikolla on vihlonut sydäntä Yhteisvastuukeräyksen mainos, joka on tehty aapissivutyyliin; siinä isoveli antaa vauvalle lasin maitoa, taustalla näkyy olohuoneessa kyhjöttävän isän selkä. Tekstissä lukee tavutettuna: isi on vaan ihan hiljaa.
Se sattui, oivoi, jostain niin syvältä, että on vaikea selittääkään. Se sattui, koska täällä äitikin on joskus ollut - jos ei ihan, niin melko hiljaa. Se sattui, koska olen pyytänyt esikoista tekemään jotain sitä sun tätä, kun on ollut voimaton olo, ja nuorempi on ehkä juuri halunnut jotain - vaikkapa sen lasin maitoa. Joka kerta sen mainoksen osuessa silmään lupaan ja vannon mielessäni ja sydämessäni lapsilleni hakevani oitis ja välittömästi sen seuraavan lääkityksen kun vähänkin siltä alkaa tuntumaan. Ei tuollaista heille, ei. Ei mitään ainapirteää ylisuorittajaäitiäkään, mutta ei sellaista, epätoivoista möhköä johonkin sohvan nurkkaan. 

Sitäpä sitten vähän pelästyy moisia itkukohtauksia, että voi ei, ei kuinka väärin, että esikoisen lähtiessä äiti oli itkuinen ja nuorempi sitten ryhtyi lohdutuspuuhiin, mutta yritän vakuuttaa itselleni, että nämä on niitä normaaleja tunne-elämän ilmiöitä, joita lasten kuuluukin nähdä. Hormonit heilahtelee ja kaikenlaista. 

Ja sitten se mieskin vielä. Tottakai se on väsynyt ja stressaantunut, mutta on hieman väärin, että minun sitten pitäisi olla se ymmärtäväinen likasanko, jolle saa äyskiä ja tiuskia väsymystä purkaakseen. Miksei sen sijaan hakisi vaimostaan tukea ja sympatiaa? Ja jos niin kiireisenä on mahdotonta tarjota mitään positiivista - sanoja, hellyyttä, "laatuaikaa", niin kuinka sitä sitten on lapsille kuitenkin tarjolla? Vaimolle tökätään tasapuolisuuden vuoksi joku mekaaninen pusuntöksäys poskelle, ja siirrytään lepertelemään joko näille kahdelle, tai sitten tuolle kolmannelle siellä masussa. Eikä mitään sen masun kantajalle. Kuullostaa kauhealta, ihan että olisin omille lapsilleni kateellinen - ei se niin, arvostan suuresti isän ja lasten läheisiä välejä, mutta kyllä se pidemmän päälle kuulkaa, jäädä itse melkolailla paitsioon. Tuntuu vähän siltä, kun olisin huonekalu tai kodinkone. Semmoinen, joka ei toimi kunnolla ja on olemassa vain muiden häiriöksi. 

Semmoiset ajatukset, ne ovat niitä vaarallisia, ne tulevat sieltä jostain, paikasta, joka ei ole ollut niin kovin populääri näiden kummallisten raskaus-onnellisuus-hormonien vaikutuksen alaisena, mutta joka ei sittenkään ole kadonnut sillä välin mihinkään - siellä se on, ne, ovat ja odottavat, pääsevänsä taas.