Yksi semmoinen asia, jota innolla venaan tulevaisuudelta, on ikä, jolloin lapset ovat riittävän vanhoja oleillakseen himassa edes palttiarallaa kaupassakäynnin ajan. Että vetäsen pompan päälle ja huikkaan, että terve, äippä käyppäsee tuolla raitilla. Ettei tarvitse pukea ketään muuta. Ei tarvitse eskorteerata ketään muuta autolle - tai työntää rattaissa - tai köpötellä hissukseen ja ohjastaa kulkemaan toista oikeaan suuntaan. Ei tarvitse autolla kyykkiä ja kiinnitellä vöihin ja istuimiin (ah, sekin aika, että naksauttavat itse vyönsä...). Ei tarvitse autolla kasata rattaita takapaksiin, eikä perillä taas ottaa esiin, irrottaa istujaa yksistä vöistä ja istuttaa rattaisiin ja toisiin vöihin. Ei tarvitse siellä perillä miettiä, jaksaako sitä istuimista lastaamista ja pakkaamista ja rattaiden kanssa renaamista, vaan voi käydä siellä toisessakin paikassa, joka juolahti mieleen. Niin, siis kaikki tämä siitä huolimatta, onko mies himassa vai ei. Pääsenhän nytkin itsekseni viipottelemaan isännän läsnäollessa.

Hyväpä, hyväpä tämmöisiä on miettiä viimeisillään raskaana. Tuli taas otettua kolmisen - nelisen vuotta lisäaikaa näihinkin elämän puoliin. Etenkin suuresti kun masentaa ajatus edessä siintävästä turvakaukalosta. Siinä sitä vierähtää aikaa, ne koko ajan tuskaisemmaksi ja tuskaisemmaksi käyvät kuukaudet, odotellessa, että tämä nuorimmainen jonain kauniina päivänä istuu niin vankasti, että pääsee siitä vihoviimeisestä vimpaimesta eroon ja jonkin hieman vähemmän hermoja repivämmän turvalaitteen näpertelyyn... Turvakaukalo - v-mäinen kantaa ja vielä v-mäisempi kiinnittää.

Mutta hm - meneekö siihen kymmentä vuotta, kun tulee sitten se tilanne, että eteisessä huuli väpättäen anelen, eikö kukaan nyt haluaisi tulla mukaan... Käytäis yhdessä joskus jooko...?