...kuten pakon edessä aina. Syömisten suhteen. Eli talous tiukalla, esikoinen mukana ruokakaupassa. Säntillisiä, siivoja ostoksia.

Ja hillittömiä himotuksia. Kaupassa kaikki hyppii silmille ja minä kädet hiessä mietin, että no kunhan pätäkkää tulee ja pääsen yksin kauppaan niin... Armeijakurilla olen kuitenkin suoriutunut, vaikka jotain tekosyitä olisi keksinytkin. Mutta iltaisin. Kaikki muut nukkuvat, minä istun telkkarin ääressä ihan vitutuksesta ja äksyilen itselleni, että miksei ole edes jotain kämästä keksipakettia? Ihan mitä vaan. Kyllä nyt täytyy alkaa tekemään hankintoja...

Tai sitten ei. Jos vielä viikon tai pari saisi vedettyä tätä likipitäen-nollalinjaa, saisi sen sokerinmaistoherkkyyden laskemaan - ja oh sitä riemua, kun joku mitä ennen olisi voinut vetää kertaa ääretön onkin niin äklöä, että hyvä jos pienen palan alas saa...

Sekin on mahdollista. Ja minulla on kaksi vakaata uskoa, miltei kokemusperäisiä, joilla tukea tätä makean maun muuttamista pakkomieleteestä äklötykseksi. Ensimmäinen on: erilaiset teet. Yrttiteet. Maustetut teet. Kaikenlaiset. Mutta ilman makeutusta. Ylpeänä esitän, että jo vuosia sitten sain koulutettua itseni makeuttamattomiin kuumiin juomiin. No kahvissa en sokeria ole koskaan sietänytkään, nyt vesitän sitä tietenkin kaatamalla kaakaojauhetta maitokahviin "kun se on niin kitkerää...". Mutta kun yrttiteet on tavallaan makeita, niiden lärttääminen totuttaa suun hienovaraisempaan makeuteen. Ja sitten joku mehu onkin ihan hirveää sokerilientä. Toinen on: happamuus. Etikka. En oikein usko, että se mitenkään saa rasvan palamaan plaa plaa mitä muuta ihmeellistä omenaviinietikasta joku vuosi sitten hehkutettiin. Mutta sen uskon, että happamuus on elimistölle hyväksi (hampaille ei liika kuitenkaan...) ja toisaalta, kun tottuu siihen happamuuteen, ei enää irvistele ja pyi, suu/pää tottuu semmoiseen hapahkoon olotilaan, ei sokeriliemessä lillumiseen. Kun olen säntillisesti huikannut sen n. tl omenaviinietikkaa lasilliseen tottumuksen mukaan etikkaa lisäten, ei ole tullut samanlaisia sokerihimotuksia. Mutta sitä etikkavettä on alkanut kyllä himoitsemaan, kummallista kyllä mutta totta. Hapankaalia. Molkosania. Ja sitten tietenkin tuo maustamaton jugurtti. Bulgarian jugurtti. En pelkää edes sitä 10% rasvaa siinä kreikkalaisjugurttipäälärissä sillä: - eikös joku vuosi sitten tutkittu, että nimenomaan maitorasva on eduksi laihduttajalle: pitää rasvat palamassa, ja - kun se on tuhtia tavaraa, ei sitä pystykään vetämään kuten jotain rasvatonta hulauttaa litran menemään halutessaan tuost noin. Pieni nokare riittää ja kiitos.

Olen kovin varma, että tässä kirjassa ja tässä ja tässä artikkelissa on monta totuutta.

Toisaalta helposti piiskaan itseäni, mutta enkö toisaalta voisi myös arvioida, paljonko olen lihonut siitä syystä, että viimeiset kolmisen vuotta olen hotaissut ne harvat "oikeat ruuat" toisella kädellä, toisella operoiden soselusikkaa, pyyhkinyt pöytää,  estänyt suurinta osaa astioista putoamasta jne... Ja stressi, paljonko sekin sitten. Ehkä pitäisi panostaa rentoutumiseen ja rauhoittumiseen, oikeisiin ruokailutapoihin, itseinhon ja piiskan sijaan.