Se on tärkeä sairaalakassiin. Kaikki se huuto ja parkuminen sekä puuskutus itse toiminnassa kuivattaa huulet, tympeä sairaalailmastointi viimeistelee lopputuloksen seuraavina päivinä. Varmaan kaikki hormonaaliset myllerryksetkin vaikuttavat. Kauhistuttaa, kun on varma, että oli myös muita, oleellisia asioita, eikä niitä nyt enää muistakaan - paitsi kun tarvitsee, siellä sitten.

Kauhistuttaa myös se, kun tajusin, kuinka vähän on viikkoja jäljellä niihin hetkiin, jolloin nämä edelliset, malttamattomat, ovat tulleet. Periaatteessa mitä vain voi käydä koska vain tästä hetkestä alkaen - aina sinne parin viikon potentiaaliseen yliaikaisuuteen... Mutta kun kaikki on tekemättä! Vaatteet pesemättä! Kaapit järjestelemättä! Mitä kaikkea vielä! En uskalla edes ajatella kaikkia listalla jonottavia asioita! Ja ne kirjaston kirjatkin pitäisi palauttaa!

Ja kun haluaisi vain nukkua ja levätä. Elimistö kyllä sakottaa, jos yrittää heilua liikaa. Ei saisi tehdä juuri mitään. Mutta kun pitäisi! Eikä edes ruokakaupassa käynti meinaa enää luonnistua. Kaikki tekeminen on muuttunut massiivisen hankalaksi maratoninkaltaiseksi projektiksi.

Kyllä, odotan aikoja jo, kun voin kumartua noukkimaan jotain lattialta. Kun voin nostella ja siirrellä esineitä ja jälkeläisiä. Kun voin halata ihmisiä alle metrin päästä... Joku päivä saan vielä kehoni takaisin. Sitten voisin muokata sitä hieman - ainakin nyt tuntuu palava halu semmoiseen (Huom! Se ei johdu HS:n Läskikapinasta!!!). Ja vielä jossain tulevaisuudessa koittaa sekin hetki, kun saan vielä päänikin takaisin.