Kuukausiliitteessä oli pitkän, piiitkän tauon jälkeen ihan useampikin kiinnostava juttu. (Toisena miellyttävänä uudistuksena huomasin, ettei painomuste jää sormiin). Tällä hetkellä tietenkin puhuttelevimpana "Äiti hukassa", juttu Helsingin Ensikodin Baby blues -osastosta. Toisaalta osasi hyvin ymmärtää haastateltavia, toisaalta totesi, ettei voine sanoa mulla olleen niinkään synnytysmasennusta, vaan sen kaiken myllerryksen herättäneen sen vanhan masennuksen. Tässä jutussa äidit puhuvat suorituspaineista ja epärealistisista odotuksista. Mutta onko noin, että ne olisivat kuitenkaan niin suuressa osassa; onhan se myös ihan aivokemiallinen tila, kiitos hormonimyllerryksen. Yksi hölmöimpiä lausahduksia, jonka viimeksi kuulin synnärillä, oli - halveksivaan sävyyn - heitetty "Ei mulle kyllä voi mitään masennusta tulla, kun ei tässä ole mitään ruusunpunaisia unelmiakaan". Mutta hei kultaseni, taisitkin olla himassa jo sitten, kun tuli se hullu vyöry noin maidon kanssa samoihin aikoihin, jotain kolmantena vai viidentenä päivänä, kun seinät kaatuu päälle, eikä itku lopu millään? Tai missähän vaiheessa jouduit sen esikoisen kanssa tunnustamaan edes hiljaa itsellesi, ettet milllääään sittenkään voinut osata etukäteen kaikkea kuvitella. Tai opitkohan koskaan, etteivät masentuneet äidit olekaan kaikki jossain "Bree"-fantasioissa eläviä korkeuksista tippuvia epärealistikoita?

Mutta tuossa kk-liitteen jutussa riipaisi pahasti pari läppää: korkeatuloinen 3-kymppinen uraohjuspari, joista mies heittää ekan: " 'Jokapäiväinen ravintolassasyöminenkin jäi meillä siihen' Ilari lisää. 'Oli shokki huomata, ettei pääse enää mihinkään. Olisi ollut kiva tietää siitä etukäteen' ". Hei haloo-ooo! Eikö tullut mieleen? Ja etteikö tuokin tiedonpätkä kyllä tule helposti vastaan - joko netistä, neuvolasta - tai jopa ihan ihka omista aivoistakin, kun vähän järkeilee. Oliko shokki, ettei lasta voikaan jättää yksin himaan eräisiinkin vuosikausiin, vai miksi sitä toisaalta on niin vaikea ottaa mukaan? En tietenkään tiedä, kuinka kallis ja fancy paikan pitää olla, ettei siellä imeväisikäisiä suvaita, toisaalta hei - vauvanhan kanssa sitä on helppo mennä. Nukkuu suurimman osan ajastaan ja pysyy vielä paikoillaankin.
Toisekseen äiti esittää mielipiteensä: "Hannele ei usko masennuksensa vaikuttaneen Alvariin mitenkään. 'Mieskään ei huomannut, kun aloin masentua, kuinka lapsi sitten olisi? Onko se joku nero vai?' ". Sori - kyllä se on. Ei kannata tiuskia työntekijöille niistä vuorovaikutusjutuista, kuten tuonnempana jutussa. Kun äiti vielä toteaa, että "Ei mua haittaa, jos Alvar ei näe mun hymyä", eikai ole liian tylyä todeta, että olisit hankkinut mielummin sen koiran.

No, toisaalta, sanovat, että jokainen lapsi valitsee vanhempansa.