Kakkavaippoja. Maidonkerääjä. Rintapumppu. Jälkivuoto. Pulautusrätit. Se kuivuva napanuorantynkä, jonka poisnapsahtamista odottaa kuin kuuta nousevaa...
Ei se vauva-arki niin kovin hohdokasta ole, mitenkään vaaleanpunaisen romanttista. Tai no on se kuitenkin, onhan se, sillä äidit katsovat asioita kummallisten lasien läpi. Kaikki edellämainitut epämiellyttävän oloiset asiat ovat niin yksinkertaisen luonnollisia - jos tunnustan, jossain voi olla jopa kummallista viehätystä. Älkää ylen antako, jos tunnustan, että maitokakka tuoksahtaa mielestäni vienosti pehmisjäätelölle... No niin, montako jäätelökesää pilasin..? Eikä varmasti kaikki suhtaudu yhtä epäluuloisen miltei-inhoisesti siihen napanuorantynkään. Kerronpa siitäkin jotain, joka varmasti aikaansaa yökkäyksiä (hypätkää yli, herkkävatsaiset). Kun esikoisen napanuoran jämät tipahti vaipanvaihdon yhteydessä yllättäen hoitopöydälle, jouduin jonkun primitiivisen vaistotunteen kuohuun. Homma oli yksinkertainen, olin onnellinen, että nyt se lähti, kun on vähän byöks, eikä tarvitse enää putsailla ja pelätä, että tulehtuu. Mutta! Mitä sille nyt tehdään!?! Roskiin!?! Eikä!!! Vessanpyttyyn?!? Ei yhtään enempää!!! Se pieni ruskea rusinankaltainen muuttui sekunnissa jonkinlaiseksi pyhäinjäännökseksi, sehän oli jotain, joka oli fyysisesti yhdistänyt meidät kuukausitolkulla! Suonut ravintoa ja poistanut epäpuhtauksia! Osa minua! Meitä! Ja mitä vielä nyt sitten kohtaloksi? Roskis? Kamalaa! Seison neuvottomana hoitopöydän äärellä, kun jostain esiaivoista vilahtaa kummallinen halu nielaista se. - Kerron nyt tässä oitis, etten tätä viettiä seurannut. Annoin miehelle tehtäväksi poistaa se, tavalla tai toisella, sillä itse kummasti menin lukkoon pelkästä ajatuksesta. Enkä sitä nielaisutekniikkaa halunnut seurata. Pohdiskellessani tuota hämmentävää tunnetta mieleen tuli luontodokumentit. Eikö niin luonnossa tehdä? Muistan, kun opettaja, joka tykkäsi kertoa kuvottavia kauhujuttuja, kertoi, kuinka jotkut haluavat syödä pätkän napanuoraa synnytyksen jälkeen. Kai se on se sama tunne,  ymmärsin nyt. Byöks. Mutta mies on saanut kiikuttaa roskiin ne kaksi seuraavaakin pikku rusinaa. En vaan voi.

No, ei, sori, meni nyt ihme raiteille tämäkin juttu, mutta mitäpä voisin? Voisin suitsutella sitä ihanaa vauvantuoksua (ei sitä pehmiskakkaa, vaan sitä vauvan-), höpötellä, kuin on ihanaista ja suloisaa ja söpöä - mutta hei, what's the news? Kaikkihan sen tietää, että tuoreet vanhemmat ovat enemmän tai vähemmän kuin jotain takapihan kasvattia röyhytelleitä, hyvä jos varpaat koskevat lattiaan kun leijaillaan. Ja että se on maailman suloisin ja ihmeellisin olento, se vauva. Ja sitten toisaalta - kärvistellään käsittämättömässä univelassa, ihmetellään, miksi vauvat osaavat valvoa yöllä enemmän kuin päivällä, kun mitään väliä tai eroa vuorokaudenajoilla ei pitäisi olla, tuskastutaan parin tunnin tissimaratoneihin - ja, no, kolmannella kerralla ei enää itketä sen oman ajan ja elämän perään.

Voinhan minä hieman suitsutella; kyllä, tottakai hän on ihana - kerrassaan kauneinta maailmassa...