Toisaalta on ihan kiva, kun käy vieraita. Kun käy kivoja vieraita. Sitten on niitä semmoisia *mmmmhhhhhhnggggghhhhh* (tekohymyä). Että tavallaan pidetään yllä julkisivua, mutta oikeasti molemmat tietää, etteivät voi sietää toisiaan.

Minä piruparka ryven ahdistuksessa ennen tämmöisiä kyläilijöitä. Päiväkausia haudon päässäni menneitä piiloloukkauksia sekä muita huutavia vääryyksiä. Päivä - pari ennen alan kartoittamaan, mitähän läppää tällä kertaa saattaisi olla luvassa, ja ehkä yritän jopa viritellä nokkelan piikikkäitä vastavetojakin. Kun itse kyläilyn aika koittaa, olenkin ylitsepursuavan nynnyn ystävällinen. Otan kaikki vastaan hymyillen, ajattelen jopa, että huh - tämähän menee aivan ihanasti, eikä se olekaan niin kamala ihminen kun ajattelin, noin itseäni ikävistä aatoksista nuhdellen. Jotain piikkejä ehkä otan vastaan, painan villaisella, viittaan omaan huonoon asenteeseeni. Mutta kun tuo ihminen poistuu, on pakko purkaa tuo käsittelemättömien piikitysten lista, ja sitten puhkun vihaa ja loukkaantumista, mäkätän ukkoparkaa stressileluna käyttäen, pursun jälkiviisautta tuottaen kaikenlaisia nerokkaita vastanäpäytyksiä - sillä kaikki ne etukäteen valmistellut jäivät käyttämättä nynnyydestä tai siksi, kun olivat väärin suunnattuja. Muutaman päivän päästä olen taas ok, aina seuraavaan kertaan...

Arvatkaa, paljonko pitäisi saada stressimussutettavaa juuri nyt. Paljon.

Mutta asiasta toiseen, arvatkaapa, paljonko turhuutta katosi nielusta alas pääsiäinen tekosyynään. Liikaa.

Eipä varmana enää näe 101,5 kg lukemia. Arvatkaa harmittaako. Tai kuinka ne sabotaasiukkelit päänsisällä hyrisevät tyytyväisyyttä. "Minä sitten seuraavaksi skarppaan. Huomenna. Heti maanantaina... Kunhan nyt tästä stressistä selviää"