Ihan hulluja fiiliksiä, kun toisaalta kauhistelen ja inhoilen kun paisun kuin pullataikina, tunnen suurta vetoa kaikkea liikuntaa kohtaan (aamulla! huomenna! ensi viikolla! heti kun lopetan imetyksen! [yleensä kiihko iskee yöllä, ja uimaan ei uskalla maitotissien kanssa]), kaikenlaiset hömppä-detox-jututkin nostavat kiihkoa (ainakin se motivoisi, kun upottaisi jonkun 50 € semmoiseen...) toisaalta on ihan sairasta syömistä, keksipaketillisia ja ihan levotonta. Eilen olin kovin ylpeä itsestäni tajutessani iltakaakaon olevan päivän ensimmäinen "turha makea". Siis - päivän. Olisipa joskus viikon.

Hämärä hiipii ja pimeys käy päälle. Kellojen siirto tipautti taas valottomuuteen. Väsyttää, eikä pääse ulos. Siitä tulee semmoinen itseään ruokkiva kierre. Ei tuolla pilvisessä jäätihkussa voi väittää viihtyvänsä, mutta kun vähän pääsee edes, vaikuttaa se oloon heti. Varmaan siksikin pöhöttää, kun liikkuu niin vähän. Huomaahan sen, että pienelläkin liikunnolla lähtee nesteet kiertoon toisella tavalla. Mutta kun jaksaisi!

Jaksaminen - marraskuun ihme ja kuinka se saavutetaan.

Edit: täytyy huomauttaa, että hassua, miten järkyttävän kokoiseksi ja tosi lihonneeksi itseni tunnen, vaikka olen ollut viime vuosina 110 kg:n toisella puolen - nyt vielä sentään sen paremmalla. Ja sitä rajapyykkiä en tahtoisi enää ylittää; tästä on kuitenkin lohdullisempaa ajatella, että 10 kg pudotuksella olisin jo 100:n alle (vaikka keväällä sitä rajaa kävin hipaisemassa ja pelästyinkin, kai, tai jotain)