Omasta leuasta löytyy hyvä vertauskuva tähän tunnehallintaan.

Kun toisaalta, syömis- etenkin ahmimishäiriöistä sanotaan, että sillä yrittää torjua tunteita, joita ei halua kokea, niin toisaalta, enhän mä missään kieltämyksessä elä. Olen rypenyt vitutuksessa niin että vituttaa, parkunut ja kipristellyt lattialla sitä kipua, rääkyen vajonnut pohjattomaan kuiluun, yrittänyt läpikäydä tunteen ja sillai. Mutta kun voimat ehtyy, on ihan puhki eikä jaksaisi - vieläkin vituttaa. Ja se on masentavaa. Se ahdistava tunne ei aina vaan katoa tuntemalla sitä. Jossain meditaatio- tms. kirjassa joku Osho tai vastaava on sanonut jokseenkin sellaista, että kun tuntee tunteen läpi - ja jos se edelleen pysyy vakaasti, se on todellinen, jos se hälvenee, se on ollut omaa harhaluuloa. Tätä olen sitten karkeasti väärinkäyttänyt, tulkitsemalla siten, että jos vitutus jatkuu, se tarkoittaa, että kyse on tosiasiasta, ja useimmiten näihin vitutustunteisiin liittyy räikeää itseinhoa. Joten, elämäni on paskaa vain siksi, että olen niin käsittämättömän paska ihminen, olemassaoloni on kerrassaan kosminen erehdys.

Kuten tämä finnivertaus. Tiedättehän ne semmoiset oikein pienet ja ilkeät, mulla yleensä leuassa. Se on jossain syvällä, ei tule esiin, joten ensin yrität kärvistellä, että joo, en purista vielä, täytyy odottaa. Mutta se aiheuttaa kokoonsa nähden niin käsittämättömän viiltävää kipua - yleensä vielä painaa jotain hermoratoja niin, että korvaakin vihloo kun sitä vahingossa hipaisee - että on pakko, ihan pakko vähän kokeilla, josko sen saisi eliminoitua. Se itse the finni on tavallaan kuin pieni, kova ihomato, oikein hyvin näkyvillä kaiken aiheuttamansa turvotuksen keskellä, mutta niin jotenkin syvällä, ettei mikään puristelu siihen auta, siitä ei saa otetta, se painuu vain piiloon. Ensin aloitat jollain nynny-pumpulipuikko-metodilla, luovutat jo pari kertaa, että antaa olla, ei se onnistu, mutta kun se on melkein, ihan hilkulla, ja joka kerta kun lopetat, koko leuka sykkii niin tuskaisena, ihan tunnet sen, että tuon kun saisi pois, kaikki tämä paine hellittäisi ja parantelisin vaan haavoja hetken ja kaikki olisi taas ihan ok... Mutta ei, se ei tule, vaikka pehmeät keinot on jo unohdettu, iho on jo rikki, haaveilet jostain pienestä, terävästä työkalusta kuten neulasta, jolla sen saisi kaivettua ulos. Verta ja solunestettä tirskuu, muttei mitään itse finnistä. Se on ja pysyy. Lopetat viimein, isket hanskat tiskiin ja yrität minimoida damagea jollain desinfiointiaineella. Ajattelet, että kyllä se tällä kuivuu, teepuuöljyä peliin ja johan lähtee. Ei. Seuraavana yönä et ehkä ihan siihen herää, mutta vessassa käyntiin, muttet saa kunnolla unta uudelleen, kun leuka jomottaa ja sykkii. Aamulla siinä on kamala rupi. Ja finni on yhä toiminnassa siellä alla, piinaa, aiheuttaa painetta. Mitään varsinaista finnimönjää siinä ei juurikaan ole, sen tiesit jo alkujaan. Mutta se pieni, kova ydin. Joka on päättänyt pysyä aikojen loppuun asti. Kuivuuko se jollain teepuuöljyllä ja/tai hammastahnalla? Ei, sehän oli alkujaankin kuiva kittana. Nyt luulet, että kun leuka on jo (ties minne asti) rikki, se on helppo kaivaa esiin. Mutta ei. Ja joka kerta kun puristat ja ronklaat, ihoraasu menee vain rikki entisestään, turpoo, rupeutuu. Ja se pienen pieni pirullinen finni sykyttää siellä jossain edelleen. Haaveilet jo jostain pikku paineimurista. Mikään ei auta. Ja se rupi on jo 30 kertaa kammottavamman näköinen kuin se "viaton pikku näppy" alkujaan (kipu ei aina näy ulospäin - paitsi jos se tykyttää puna-valkoisena...). Yrität hoitaa rupea, mutta huolimattomat sormet käyvät välillä tuumailemassa, että olisko tämä nyt se finni, jonka saisi posautettua, ai ei vai... Ja se rupi on ja pysyy, koska se the finni ei anna sen kuivua. Välillä raivopäissäsi saat pienen tirauksen finniainesta pois, mutta sekään ei paranna koko ongelmaa. Toisinaan mietit, että olisitpa sittenkin odottanut pari päivää, että olisi tullut kunnon mätäpää, joka olisi ollut helppo ja siisti nistiä, mutta ei. Joskus niin on ehkä tehtykin, odotettu sormet syyhyten sitä kamalaa kipua sietäen- mutta mitään kunnon mätäpäätä ei koskaan tulekaan. Se on ja pysyy, katoaa hiljalleen hiipuen. Siinä vaiheessa kun olet jo loppu sen kivun kanssa ja valmis mihin taisteluun hyvänsä, se on jo häviämässä niin pieneksi, ettei siitä mitään otetta saa. Kipu ilman hyvitystä. Ehkä sittenkin helpottavampaa repiä iho rikki, ja tuntea, että tekee asialle jotain, ainakin yrittää.

Samanlaista se on tuska siellä sisällä, sielussa, sydämessä.