Oli yritystä taas. Monena päivänä, hikistä taistoa. Kaupassa, niitä kaikkia suklaapatukoita sun muita vastaan. Tiskille saakka. Olin urhea ja voitin.

Kunnes eilen sitten, pitkästä aikaa vain vauvan kanssa. Pitkään kestikin, kunnes tajusin mahdollisuuteni. Todella kesti! Sen sijaan, että olisin jo aamusta alkanut kädet hikisinä suunnittelmaan, kuinka sujahdan vauvan kanssa kauppaan ja isot tytöt jäävät isänsä kanssa, lallatellen lähdin matkaan ja agenda oli jotain ihan muuta - kunnes vasta namusten kohdalla välähti! Niin! Voisihan tuostakin jotain ottaa... Hämmentävä kokemus! Mutta sitten sössinkin koko homman, ja otin. Olin niin voitonriemuinen niistä monen monista suklaapatukoista, jotka tuijottivat vetoavasti vielä loppusuoralla, kassajonossa, saati niistä monista muista jutuista, jotka olin jo sisätiloissa ohittanut näennäisellä olankohautuksella vaikkakin ankaralla sisäisellä värinällä, ja voitonriemuun tästäkin tilanteesta, etten mitenkään suunnittelemalla suunnitellut tätä retkeä mättöretkeksi... Tietenkin sitten. Eikä edes yksi, vaan kaksi - ooh, tämmöistäkin makua! Tosin, oli pienemmästä päästä. Tässä on sitä holistin logiikkaa taas; ehkä se yksi isompi olisikin ollut vähemmän, kuin ne kaksi pientä... Mutta minä napsin automatkalla, naps naps. Se tuntui hyvältä suussa ja mielessä, mutta heti jälkikäteen jäi kitkerä maku suuhun ja vieno jomotus vatsaan - ja olisiko se migreenintapainen ohimonvihlontakin liittynyt tähän? Silti odotus kasvoi, vimmainen odotus, että nukahtakaa jo, ipanat - keskity johonkin, mies! jotta pääsen hiipimään salapiilolleni. - Olihan tuokin toisaalta ihan maininnanarvoinen asia, ettei kaikki mennyt kerralla. Kevein mielin kannoin loput kotiin, sen sijaan, että olisin tunkenut posket täyteen rappukäytävässä ja seissyt oven takana nieleskelemässä.

Sitten illallakin, se kitkerä jälkimaku. Ja sokerin viiltävä tahmeus. Yök.

Ja aamulla, minä vallan hypähtelen nitkuissani keittiössä, kun lapset tappelevat, vauva parahtaa itkemään juuri silloin, kun olen tekemässä jotain, kaikki kaatuu päälle ja aikataulut sortuvat, ja - ei mitään lohduketta! Silloin iskee taas, lohduttoman tunteen tulkiksi, semmoinen Suuri Ajatus:

"Miksi se katoaa niin pian, se vaikutus? Kestää hetken ja on poissa, jättäen minut ihan yksin".

Tämä liittyy nyt varmasti johonkin semmoisiin psyykkisiin energioihin ja niiden sitomisiin.