Näissä viime aikain itse-reasoningeissa on mieleen tupsahtanut kaksikin, aivan varmasti melko tärkeääkin oivallusta:

1. Lapsena en koskaan tuntenut olevani tärkeä. Taputin itseäni selkään huomatessani, kuinka kuiskuttelen lapsosteni korviin useitakin kertoja päivässä, kuinka rakkaita, ihania, kauniita, älykkäitä jne. jne. he ovatkaan. Mieskään ei pidättele tunneilmaisuaan, voisin olettaa näin, että nykymenolla tytöillämme on ja tulee olemaan melkoisen vankka itsetunto. Suhtaudumme myös heidän tekosiinsa ja aikaansaannoksiinsa, sekä mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä aidolla mielenkiinnolla, eikä niitä tule kuitatuksi millään hymistelyllä ja joo-joo:lla kuin ankarimman väsymyksen kourissa.
Kaipa minuakin kehuttiin lapsena, on  meillä halailtu ja suukoteltu, mutta toisaalta muistan jo aika pienestä asti tiedostaneeni sen väliinputoajan aseman; ei systeriä mitenkään hemmoteltu, mutta se sai negatiivisella tavalla ryövättyä suuren osan huomiosta itselleen, ja broidi taas oli sitten se äidin pikku untuvikko. Minä siinä keskellä, kiltiksi, hiljaiseksi ja vaatimattomaksi ehdollistettu. Jos broidi ja systeri saivat haluamansa hyvällä tai pahalla (vaatimalla ja raivareilla tai sitten vain olemalla kieron "söpö" - jos broidi ei saanut haluamaansa, se vaivihkaa hajotti vanhan, jolloin oli "pakko" saada uusi - tämä ei varmaankaan olisi toiminut mun toteuttamana), mun haaveet, toiveet ja halut oli jotenkin toissijaisia, joko vedoten taloustilanteeseen "ei meillä kulta nyt ole mitenkään varaa" (minkä ikäisen lapsen niskaan vanhemmat oikein saavat kaataa taloushuolensa???), tai sitten kumottiin jotenkin hym hym ääh mitä sä oikein sellaisella, tuskin kiinnostus kestää kauaa ja mitä sillä sitten tehdään? Ei ääh ei se ole hyvä ollenkaan. Jälkeenpäin olen monta monta kertaa piehtaroinut katkeruudessa tiedosta, että vaikka olisinkin niitä pianotunteja alkanutkin inhoamaan muutamassa kuukaudessa, olisin tuonnempana ollut moneen kertaan onnellinen edes alkeellisesta soitto- saati nuotinlukutaidosta. Ja jotkut pikkutytön balettihaaveet. Jos et osaa kertoa lapsellesi sen olevan liian pulska prinsessahaaveisiinsa, mikset etsi sitten jotain muuta tilalle?!? En muista mikä oli tekosyy, mutta muistan kyllä hahmottaneeni, ettei mutsilla vaan ole pokkaa sanoa, etten ole tarpeeksi siro semmoiseen hommaan.
Sama linja jatkui koulutusjutuissakin. En minä koko ikääni suunnitellut, että lopetan koulut peruskouluun ja jatkan duunarilinjalla. Olihan niitä, kaikenlaisia haaveita ja keksintöjä, ja vasta näin jälkeenpäin katsottuna olen tajunnut, että vähän kaikkeen etenkin faijalla oli joku mielipide; "sinne on vaikea päästä, sinne on kamalasti hakijoita - ne on ihan alipalkattuja hommia, ei sitä kannata opiskella - jne. jne." Silloin kuuntelin vain kiitollisena kokemusta ja realismia, että no onpa hyvä, etten lähtenytkään yrittämäänkään, näin jälkeenpäin vasta nousee vitutus, että eikö aika monet niistä kommenteista olleetkin enemmän lannistavia kuin (jonkun muun alan löytämiseen) kannustavia lausuntoja: äijähän käytännössä heitti aika suoraan, että turhaan sä sinne haet kun et pääse kuitenkaan!

2. En ole lapsuudessa voinut luottaa lohdutukseen. Että kun minun on paha olla, joku tulisi ja auttaisi minut sen yli; auttaisi tajuamaan, että pääsen siitä yli ihan itse. Tämä on aika ratkaisevaa tämän syömisjutun kannalta.  Nyt tässä joulun paikkevilla, kun se terveilylinjailu alkoi rakoilemaan, ja samanaikaisesti taloon kulkeutumaan kaikenlaisia ajankohtaan liittyviä syötäviä turhakkeita, oli helppo tarkkailla itseään, kuinka kulkeutui ruokakaapille tonkimaan joka ikinen kerta, kun jotain ikävää tai stressaavaa tapahtui. Niinkuin alkkis kävisi heittämässä pikku naukut huiviin talouspullolla. Tietokone oikuttelee - haenpa ensin hieman manteleita. Lapsi kiukuttelee - käynpä nappaamassa parit konvehdit ja jatkan sitten tätä pukeutumistaistoa. Miehen kanssa tapellaan - nyt kyllä syön loputkin siitä rasiasta, nyyh. Etenkin viimeisen kaltaisessa tilanteessa huomasin kouriintuvasti, kouristuksena, kuinka todella haen sitä lohtua, tukea ja turvaa siitä ruuasta, silloin, kun haluaisin oikeasti, että mies tulisi halaamaan. Se turvaton olo, että minun on nyt paha olo, mutta se ei kiinnosta ketään, vellon yksin sen vallassa ja muut korkeintaan närkästyvät siitä. Siksi.