En minä ymmärrä, miksi ne jotkut murrosikäajat pyörivät mielessä. Mitä niistä väliä olisi, mutta tulvivat mieleen ja aiheuttavat ihan kyykyttäviä morkkiksia. Että miksi ihmeessä jossain pusikossa kaljapöhnässä tihkusateessa päästää jonkun amisviiksen könyämään päälleen, ja miten paljon semmoiset incidentit sitten minuun ja itsetuntooni vaikuttivatkaan. Muista rehvasteltiin. Minut kiistettiin viimeiseen asti. Sekin sitten satutti. Etten ollut edes mikään "saalis" vaan "kännimoka". Eikä sitä seurustelusuhdetta tullut koskaan vastaan. Mutta miksi? Miksi minun piti olla niin pistoksissani elämän kanssa? Jos ei puolet niin ainakin neljännes vietti rauhaisan, seurustelemattoman ja sekoilemattoman nuoruuden. Miten ne mutten minä? Istuivat himassa, kävivät harrastuksissa, elivät antoisaa elämää antamatta kenellekään. Ja minä ihan riivattu, että ainakin jakamaan piti päästä kun ei kerran kelvannut kenellekään. Ja miten minä siitä seurustelemattomuudesta niin kärsin? Se poltti kuin polttomerkki koko iän; aina tiesin, että jos olisi edes joskus ollut joku vähänkin järkevä "seurustelusuhde", olisi ollut niin paljon helpompaa viettää vuosikausia yksin.

Mutta mistä? Miksi? Mikä riivaa 13-vuotiaan tytön niin?