Apua. Hieman huolestuttaa myöskin se asia, että kauanko tässä oikein jaksaa näin mainiosti. Kun nyt menee kohtalaisen loistavasti, ja aina paremmin, jos sattuu edes tunnin pikku nokoset päiväsaikaan saamaan, mutta välillä havahtuu todellisuuteen, että tässähän on mennyt aivan pikku pyräys vasta - yöheräilyjä on ainakin nelisen kuukautta vielä jäljellä, nyt ollaan aivain alussa, turha tehdä mitään loisteliaita johtopäätöksiä, että tämähän menee paremmin kuin loistavasti.

Välillä saa nukkua ihan pitkäänkin, eikä heitetä mitään maratonia yöllä. Mutta kyllä se painaa kuitenkin, nämä pätkäunet. Ja kai tässä olisi semmoiset loppuväsymykset, raskaudesta ja kaikesta, tiedättehän kun aina, kun joku tilanne on ohi ja se väsymys purkautuu, täytää ruumiin ja mielen jokaisen kolkan sakeana kuin sininen usva.

Obeesialla oli hyvä kommentti, että yritä levätä aina kun voit. Ah kunpa muistaisi ja malttaisi. Ja onnistuisikin... Aina välillä kidutan itseäni ajatusleikillä, että "jos tämä olisi ensimmäinen..." - jatkan lausetta "- nyt minäkin nukahtaisin". Mutta kun ei. Kuinka tainnuttaisin keskimmäisen? On alkanut vielä tosi sopivassa elämänvaiheessa rimpuilemaan päikkäreitä vastaan. Simahtaa sitten, joskus liian myöhään, tai ainakin niin, ettei äitiparka pääse enää itse heittäytymään viereiselle tyynylle. Aika liikuttavaa, kun joku soittaa kymmenen jälkeen, aloittaa kysyen "ettekai te enää nukkuneet?" NUKUTTAISIINKIN joskus, siihen asti, mutta ei, kun se herätys on siinä seitsemän tienoilla, eikä sitä mikään muuta. Vaikka roikkuisivat ylhäällä puoleenyöhön. Se pienin sitten huikkasee aamumaitonsa, huokaisee ja nukahtaa. Ja äiti pelaa hauskaa seurapeliä itsekseen "jos tämä olisi ensimmäinen...".

Mikä siinä muuten oli niin rankkaa, siinä ensimmäisessä? Elämä oli ihan ylösalaisin ja kaikin muin tavoin kerrassaan mullistunut. Mutta silloin sai nukahdella pitkin päivää, vauvantahtisesti, sillä "tämä olisi ensimmäinen..."