Ehkä se on "keittiöpsykologiaa" pahimmillaan, kun peruskoulupohjalla lukee netistä artikkeleita, joiden perusteella on valmis lätkimään leimoja äitiinsä ja siskoonsa. Akateemiset ihmisethän(* ovat kärjistetysti sitä mieltä, että on sekä vaarallista että naurettavaa, kun maallikot yrittävät tai ovat tietävinään asioista jotain... Etenkin nettiä kirotaan, kun sieltä tavallinenkin tallaaja saa vaikka mitä tietoa käsiinsä, eikä kuitenkaan ole akateemisesti riittävän kyvykäs sitä sisäistämään... Se ensimmäinen psykologi, jonka luona kävin - tosin vasta netin alkuaikoina - hieman hätkähtäin keskeytti höpinäni, että oh anteeksi, mutta kuinka ja miten ja niinpoispäin harrastat moraalifilosofiaa? Kyse oli jostain omista päänsisäisistä selvittelyistäni, ja tämä on ihan täpinässä, että ooo - kuin olisi kohdannut niiden sadan apinan kirjoittaman Sadan vuoden yksinäisyyden vai miten se menikään. - Tämä ei ole mikään nostatuskertomus "katsokaa ja ihailkaa harvinaislaatuista nerokkuuttani" (narsismijuttuja luettuani olen aika herkkä kaikelle itsekorostukseen viittaavallekin) vaan esimerkki siitä, miten nenä kirjassa vuosikaudet istunut jannu voi todella elää siinä maailmassa, että näitä, tai yleensäkään mitään asioita voi kelata vain yliopiston kirjasalissa - ja kyse on kuitenkin elämästä itsestään, ei kirjoista eikä tutkimuksista. No, toisaalta, jos ei koskaan ole asioita kummemmin kelaillut, ja semmoisiin "syvempiin" keloihin tutustuu vasta ulkolukiessaan niitä jostain pääsykoekirjasta, voihan sitä helposti luulla, ettei kukaan muukaan mitään kelaile, paitsi luettuaan akateemisesta salatusta kirjallisuudesta...

No joo, ei pitäis ottaa kärsäänsä, enhän tosissani itse katso kuuluvani tuohon huuditettavien joukkoon; ne on niitä, jotka marssivat lääkärille valmiin diagnoosin kanssa, ja neuvovat vielä mitä lääkettäkin tarvitsevat (eihän siinä sinänsä mitään, jos suostuu keskustelemaan asioista), niitä, jotka kutsuvat pikku alakuloa masennukseksi, seurankarttamista autismiksi, hermostuneisuutta skitsofreniaksi ja mitälie. Krapulaoireita paniikkihäiriöksi. 

Mutta kyse on myös siitä, että ihan avoimesti myönnän, ettei mulla ole eikä ole ollut rahkeita opiskeluun. Olisin kiinnostunut asioista ja leikin vielä tietävänikin niistä jotain, mutta oikeasti työtä niiden hallitsemiseksi kartan, laiskuuksissani tietenkin, ja ehkä siksikin, että pelkää kohtaavansa oman mitättömyytensä eikä halua semmoisen kokemuksen tappavan mielenkiintoa johonkin asiaan (tämähän kyllä on ihan oikeaa narsismihäiriötä - jos ei voi loistaa, vetäytyy areenalta). 

Mutta miksi se "keittiöpsykologia" sitten on niin iso kirosana? Eikö maallikko saisi yrittää ymmärtää toisten käyttäytymistä? Ei siksi, että olisi tietävinään, vaan ymmärtääkseen, ihan noin empatian ja sympatian nimissä? Että "ehkä se on siksi niin ilkeä toisille jos se ---" - ja näin oppii näkemään sen ihmisen siellä käytöksen sisällä.

*) Edit: tähän pitäisi korjata, että "lääkärikunta ja sen semmoiset"