Niin se vain on, että vanhetessa löystyy ja senkin asian tajusin, kuinka lihas painaa läskiä enemmän; en nimittäin paina juurikaan enemmän kuin yläasteaikoina, taitaa olla nyt joku viitisen kiloa ekstraa. Mutta mahtuisinko yläasteaikaisiin vaatteisiin? Oh! Selitys ei voi olla muu kuin se, ettei silloin ollut niin paljon laardia, vaan osa painosta tuli myös tiukasta lihaksesta, juuri semmoisesta, jonka teinityttö saa sotkiessaan päivittäin kevyesti kymmenenkin kilometriä koulumatkoja ja sitten johonkin ostarille norkoilemaan, ja talvisin vaeltaessaan tuntien lenkkejä koiran kanssa - jotta nimittäin pääsi spaddulle. Silloin kyllä kouluterveydenhoitajakin ihmetteli mun painoa, tarkisti vaa'an kolme kertaa ennenkuin uskoi lukeman, jotain 104 kg, todeksi. Että en kuitenkaan tainnut näyttää painoni veroiselta. Sata kiloa oli silloin muutenkin semmoinen Jotain Aivan Kamalaa, että jos häpeästä korvat punoittaen kehtasin jollekin painoni tunnustaa, niiden silmät laajenivat kauhusta ja epäuskosta "Ei ole mahdollista!". Toisaalta se tuntui ihan mukavalta, etten ainakaan näyttänyt semmoiselta, mutta toisaalta se kalvoi nuoren tytön sisintä, semmoinen synkkä salaisuus. En kuulu joukkoon, vaikka näyttäisinkin miltei-soveltuvalta, minussa on jotain huonoa, väärin, kamalaa. Jos ne vain saisivat tietää... Semmoinen fiilis on kyllä kantanut läpi elämän. Kai se siinä pössyttelyssäkin oli takana. Jos vaikka duunissa meni hyvin, siellä kehuttiin, aina joku kuiskutti korvaan "Vaan arvaappas, jos ne tietäisivät paljonko muijalla lätkää palaa. Täälläkin jos alkaisi testaukset, lentäisit kuin leppäkeihäs!"

Olen rakentanut sisälleni kroonisen huonommuuden. Nyt tiedän sen, hyvä, mutta toisaalta, kuinka purkaa tuo inha rakennelma niin, ettei kaikki sitä ympäröivä luhistu samalla?