Saisinpa vaan käpertyä johonkin koloseen tämän pikku potkuttelijan kanssa odottamaan sitä meidän suurta urakkaa.

Kaikki on jo melkein valmiina - pikkuiset vaatteet, sairaalakassi. Mitä muuta sitä tarvittiinkaan? Pää ei enää todellakaan toimi. Yksityiskohdat jäävät jonnekin sumuun, ja saavatkin; ei ne enää kiinnosta, maailman soisi haihtua ympäriltä pois, kunpa saisinkin vain kääriytyä siihen sumuun.

Mutta oh ja voi. Pakkohan täällä on meiningeissä olla ja yrittää olla mukana. Usein poden huonoa omaatuntoa, kun pää ei todellakaan pysy esikoisen, eikä oikein tuon nuoremmankaan tahdissa. Tekstiä tulee siihen malliin, että väistämättä 2/3 menee melkolailla ohi. Ei jaksa touhuta eikä tohottaa, tulee myös äkämystyttyä ja rähistyä normaalia enemmän. Sitten öisin valvoessani sydän kippuralla mietin, miten ihania nämä lapset ovat, ja tajuavatkohan raasut äidin käytöksestä lainkaan, että näin se ajattelee. Hipsin kurkkimaan, onko peitot päällä ja enimmät raajat sängyissä, ja jään tuijottelemaan. Meinaan mennä halimaan ja pusimaan, mutta annan nukkua, toisten, pienten.  Mikä lumo nukkuvassa lapsessa onkaan, ei liene kauniimpaa maan päällä.

Ja kohta niitä on kolme.