Kyllä minä kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että on tuo mies ihan kelpoisa, meidän liitto ihan auvoinen, ja niin edelleen. Joskaan en enää pidä kaikkea ihan niin taivaissa kirjoitettuna, kuten alkuun, ja säännöllisin väliajoin sydän verta vuotaen olen valmis ottamaan eron sillä siunaaman hetkellä - mutta menee se sitten ohi, ei se niin kauaa kestä, se kaaos päässä.

On tästä ollut enemmän hyötyä kuin haittaa, voidaan sanoa. Ja paljon. Vaikka kaikenlaista on ollut, etenkin ne sivusuhteet, jotka kummittelevat päässäni sairaalloiseksikin yltyvällä epäluulolla, niin parempi silti, että näin ollaan oltu tähän saakka ja varmasti vastakin.

Yksi kylmä totuus on, että ilman lapsia me ei enää oltaisi yhdessä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mutta se ei siltikään tarkoita, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja yllä lasten takia. Eikä kyseessä ole huono juttu laisinkaan. Kyse on siitä, että jälkikasvu on sitonut meidät yhteen, olemme muotoutuneet ja muokkautuneet molemmat, olemme muuttuneet itsenäisistä yksilöistä tämän lauman jäseniksi ja löytäneet siinä paikkamme elämässä.

Nimittäin, itsenäisinä itsekkäinä, vailla sen kummempia sidoksia, olisi ovet paukkuneet suuntaan tai toiseen jo aikoja sitten, siinä "ai vittu, ei toi olekaan ollenkaan sellainen, moido sitten vaan!"-vaiheessa. Muistan, miten esikoista odottaessa olin monta kertaa ihan hajalla, tunsin itseni suorastaan kahlituksi, olin ihan lyöty, että kivat sulle tästäkin, ja kuitenkin jouduin punnitsemaan tulevaisuutta; antaako mahdollisuus, vai hypätä junasta pika-avioliiton jälkeiseksi tulevaksi yh:ksi. Kaikessa pinnallisuudessaan jotkut yleiset suorituspaineet pistivät jatkamaan, etenkin, kun suurimmat tunnekuohut oli laantuneet, sovittu ja pussattu. Ja ihan hyvä niin. Kun kelaan, mitä elämäni olisi nyt, jos 1) ei oltaisi pärskäytetty vihille ja synnärille tuolla vauhdilla, vaan suhde olisi pätkäisty alkuunsa tai jos 2) oltaisiinkin erottu vasta esim. esikoisen jälkeen, niin oi, en minä mitään auvoisia näkymiä osaa mitenkään maalata. Jos olisin pidättäytynyt sinkkuudessani, olisi sen pössyttelyn kanssa käynyt JOKIN kömmellys jo tässä vaiheessa työ-perhe-terveys-akselilla, ainakin menisin kyllä tosi hitailla, keuhkot paskana ja kukaties, ja pössyttellen kyllä tai ei, miessuhteet tuskin olisivat olleet sen loisteliaampia, pari traagista kompastumista lisää, ja voi vitulainen mikä ihmisraato, kärsivä piruparka tässä vaiheessa olisinkaan. Ja jos taasen olisin pistänyt eropaperit vetämään vaikkapa siitä pettämisepisodista saati muusta aviollisesta ristiriidasta, olisin joku katkera ja väsynyt raunio; ei mulla ole mitään pateja yh:ksi. On se vaan niin, että nostan hattua jokaiselle, joka jaksaa pyörittää tämmöistä sirkusta ypöyksin. Sekä vielä sitten lasten suhde isäänsä - se on niin pursuavaa molemminpuolista palvontaa, vaikka ryppyjä rakkauteen aina mahtuukin - näillä pikku ihmisillä olisi toisenlainen lapsuus, ja tulevaisuus, jos se ihana, ihmeellinen isä olisikin joku etäinen tyyppi, jota näkisi joka toinen viikonloppu (ja jota katkera äiti mollaisi, että se paskaa jauhava pukki... Enkä mä ylettäisi hivenenkään järjelliseen käyttäytymiseen tilanteessa "isän uusi tyttöystävä viettää aikaa lasteni kanssa").

Olen oppinut tappelemaan, esimerkiksi. Sillai, edes hieman rakentavaan sävyyn. Ja hillitsemään itseni - ettei aina ole tarpeen ottaa mielipuolisia kilareita, jos se ei käyttäydykään sen kaavan mukaan, jonka itse hyväksyisin.
Nimittäin, enhän mä koskaan ole oppinut oikeaa tappelutekniikkaa. Systeri veti vaan mielipuoliset raivarit - siis ihan oikeasti, monasti, kerrassaan pelottavan psykoottiset - etenkin, jos kohtasi vaikka kuinka perusteltua vastarintaa, joten opin pitämään suuni kiinni ja odottamaan, että jossain vaiheessa se menee ohi. Vähän niinkuin South Parkissa opetettiin suojautumaan kuumalta laavalta - "duck and cover", kumarru ja suojaudu. Mutsi taasen otti hysteeriset itsesäälikohtaukset, joskus murrosiässä vallan nautinkin siitä vallantunteesta, kuinka säälittävän helppoa oli vaikkapa kumota sen kaikki argumentit, mutta oli myös säälittävää tajuta, miten oma äiti taantui hemmotellun viisivuotiaan tasolle kirkumaan kevyitä latteuksia ja omaa itsesääliään jalkaa lattiaan polkien. Faija oli sitten herra Ukkosmyrsky, jota ei juurikaan uhmattu. Tai se oli vain tuulta vasten huutamista, tuskin ääntäkään sai kuuluviin.
Joten se siitä, enpä juurikaan oppinut kuinka oikeasti ihmiset käyttäytyvät tapellessaan, periaatetasolla tiesin jotain semmoista, mutta enpä esim. oppinut hillitsemään tunteitani - kun ne on aina tukahdutettu, oli seurauksena mutsin ja systerin metodeja yhdistelevä sekatekniikka, melkoinen Pandoran lippaan auki loksahtaminen, kun vastapuoli ei ollutkaan alistanut ja ehdollistanut tiettyyn muottiin. Menin ihan suunniltani. Heittelin tavaroita, yritin lyödäkin (säälittävää - en koskaan osunut), olin aivan raivosta sekaisin. Ihan pihalla koko akka. Kaikista pahinta, kun mies reagoi tuijottelemalla seinille ja mykistymällä tyystin - ei mitään vastinetta! Mutta näin kun olen saanut raivota, olen sen raivon oppinut myös hallitsemaan. Päässyt siihen ns. rakentavaan argumentointiin. Ja jopa siihen, ettei aina tarvitse edes pultata.
Voi vaan vetää henkeä syvään ja ajatella, että joo joo, antaapa nyt tämänkin asian olla, katsotaan, kun se hetki oikeasti koittaa. Ja hyväksymään toisen toisenlaista käytöstä ja ajatusmaailmaa ja arvoja, vähän sillai, että voi niitä miehiä, on ne niin söpöjä kun hössöttävät kaikkea tuommoista...

Kaiken kaikkiaan vielä lisättävä, vaikka lienen sen aiemminkin todennut: jos olisin saanut sellaisen miehen, josta haaveilin, olisi elämässä tällä hetkellä melkolailla enemmän paskaa. Monta asiaa ainakin olisi toisella lailla, ei niin hyvin ja dynaamisesti kuten nyt. 

Ja mitäpä tuota miettimään, aina jokaisessa suhteessa on jotain. Hyvä ja pahaa. Kaikella maailmassa kuitenkin on tarkoituksensa, uskon ma. Olen ihan onnellinen, hyvä näin.