Siitä finnien ja rupien repimisestä on ollut puhetta, minä joskus ja olisiko ollut Unda-Amene..? En jaksa nyt linkitellä. Ideana jokatapauksessa oli jotain senkaltaista, miten siinä räpläämisessäkin tavallaan manifestoituu tämä sama itsekurituksen ongelma kuin syömishäiriössäkin.

Pyristellessäni räpläämisimpulssia vastaan valkeni jälleen, rautalangasta, että tuo edellämainittu psyykkisen energian sitomisen käsitehän lienee kansanomaisesti itsehillintä. Kopsahtihan taas. Sillä sitähän tämä on, loppuviimeksi, itsehillinän puutetta. Mutta ei niin, kuin yleisesti ajatellaan, että "on vaan niin ruuan perään, ettei pysty lopettamaan syömistä" vaan niin, ettei pysty hillitsemään sitä tunnetta joka laukaisee sen tarpeettoman, rajattoman syömisen. Äh öh. Alan takeltelemaan taas yrityksissä tuottaa ajatuksistani jotain muidenkin käsitettävissä olevia lauseita. Mutta tämä siis - että se hillitsemyys osuu siihen edeltävään hetkeen, ei niinkään tekoon - siinä vaiheessahan peli on jo menetetty, ja jonkinlainen itsekontrollin ripe on jo lyönyt hanskat tiskiin. Sama itsehillitsemättömyys on myös tuossa finnien puristelussa ja rupien repimisessä; se levoton, sietämätön tunne havainnon ja teon välissä - tunne, jota ei voi hallita, vaan se johtaa automaattisesti tekoon, huolimatta siitä kuinka hyvin tietäisikään järjellään teon epäsuotuisat seuraamukset, mutta ei, järki ei pääse väliin, sitä levottomuutta ei voi pidätellä. Suu rohmuaa suklaan, kynnet repäisee ruven.

Niin, jotain sellaista. Tässä oli taas semmoinen miltei zeniläisen kirkas havaitsemisen hetki, mutta kuten ennenkin, kompastun sanoihin enkä osaa sitä oikein kuvata. Toivottavasti joku teistä osaisi silti havaita mitä tarkoitin...