Eikai syömishäiriöttömät ihmiset ota yhtä herkästi itseensä jokaisesta läheisen kommentista, joka sattuu hipaisemaan ruoka-asioita, joko määrää, laatua tai ajankohtaa. Miehen kuitit on viiltäneet todella syvään, etenkin sen jälkeen, kun yritin tätä häiriön laatua hänelle selvittää (en tiedä, uskoiko tuosta mitään. Eihän se mun masennustakaan pidä kuin asenneongelmana).

Yleensä päivisin jää "oikeat" (jos ahmimisetkin) syömiset vähän heikoille, kun täytyy pysyä pikkuneitien kyydissä. Niinpä heidän nukahdettua onkin ollut oikein mukavaa mennä ottamaan hieman iltapalaa, keskittyä Hesariin niin, että siitä jotain ymmärtääkin, istuskella, jutustella koneen ääressä istuvan siipan kanssa niitä näitä. Semmoista aikuisten aikaa. Ja eilen illalla sitten! Kun olin asettunut mukavasti päivän sudokun ääreen paahdettu ruisleipä ja kaakaolasi seuranani, miehen kanssa ei kauaa ehditty huikkailemaan, kun se tokaisi, että "miksi sinä tykkäät aina syödä tähän aikaan?". Melko tyrmistyneenä vastasin, että eipä päivisin ole tarpeeksi aikaa ainakaan rauhassa moista tehdä. Jaa. Hänen mielestään se ei ole lainkaan hyväksi minulle. No voi perkele. Siinä sitten korpisoturin sinnikkyydellä istuin kuitenkin loppuun saakka, vaikka numerot hyppi silmissä pelkästä vitutuksesta, periksi antamatta nykäisin leipäni ja paheellisen, paheellisen kaakaonkin loppuun, vaitonaisuuden vallitessa marssin sänkyyn, jossa hypähdin pois kauas reunalle, kun mies nukkumaan tullessa yritti jotain halailuotetta.

Aamulla jatkan loukkaantunutta linjaa. Pidän hillittyä mykkäkoulua yllä, keskityn lapsiin, istun virkkaamassa sohvalla. Mies hätistelee vauvaa huonekasvien ja kodinkoneiden parista, kunnes puuskahtaa, että onko mun juuri nyt pakko tehdä tuota, kun hänellä olisi niin paljon kirjoitettavaa? Ei tässä niinkään mitään, mutta lisäys: "hän luuli, että tuo on jotain, mitä mummot duunailee, kun niillä ei ole muuta tekemistä" aiheutti jo "hälytystila oranssin".

Itseasiassa punaisen. Se oli paha, niin paha, ettei uskonutkaan. On mies ja mitä vaan ja olkoon omat mielipiteensä, mutta että millään mun tekemisillä ei ole juuri minkäänlaista arvoa, ellei se satu olemaan hänen hyväksymäänsä. Hänen mielestä tuottoisaa tai tarpeellista toimintaa. Kaikki muu on aivan joutavanpäiväistä. Mutta niin pieneltä kuin tämä kuullostaakin, se oli pallo joka aikaansai lumivyöryn, se linkittyi moneen muuhun vastaavaan ynseyden osoitukseen ja niin edelleen, ja olin jo soittamassa asunto- ja oikeusaputoimistoihin, sosiaalipäivystykseen, sos-autoon, johonkin semmoiseen, ilman lapsia olisin jo ollut tekemässä jotain tuhoisaa. Olin aivan suunniltani puoli päivää. Ette uskokaan - mutta ehkä toiset masentuneet - kuinka lyödyksi itseni tunsin.

Kun on reilun kolme vuotta nököttänyt himassa melko passiivisena yhteiskunnan jäsenenä, keskittynyt enimmäkseen lastentekoon ja -hoitoon, jäänyt ikiaikaisen masennuksen jalkoihin taas jälleen kerran, muuttanut aikalailla elämäänsä ja tekosiaan monin tavoin muuttuneiden perhesuhteiden ei vain ansiosta vaan myös vuoksi. Ja kun vihdoin tekisi jotain, ihan pientä, kokeakseen aikaansaamisen ja mahdollisen onnistumisen iloa, jotain näkyviä tuloksia kaiken päivittäisen, toistuvan nysväämisen sijaan, niin se teilataan aivan lennosta. Ei mitään arvoa. Yhdentekevää ajan ja resurssien haaskaamista.

Tuntien kuluttua mies sitten yritti alkaa jotain hassun hauskaa sovinnon hieromista (hyvä ettei saanut fyysistä parisuhdeväkivaltaa vastineekseen) - lähinnä kai siksi, kun sen ystävä oli tulossa käymään, että fasadit pysyisivät yllä - ja kysymykseen, koska me lopetamme tämän tappelemisen, aivoissani muotoutui vastaus:

Tämä ei ole tappelua, tämä on minun kyllästyminen sinun asenteeseesi ja aliarvostukseesi minua kohtaan.