Jonkun aamuyöisen ajatushöpinän huipennuksena aivot julkistavat ajatuksen: "minähän en ole elänyt elämääni itselleni, vaan tapahtumia varten". Sattuvan totta! Kuinka monta tarpeetonta ja paskaa asiaa on tapahtunut vain sen vuoksi, että olen jotenkin vaan ajelehtinut virrassa, katsonut, mitä seuraavaksi tapahtuu, seurannut itseäni kuin elokuvassa, tehnyt (epäkin-)inhimillisiä kokeita itselläni. Joskus teininä oli ihan coolia leikkiä olevansa elokuvan pääosassa, mutta millaisen! Olisikin ollut siinä jotain tasoa sitten. Miten monta kertaa lähtenyt jonkun ihme hiipparin tai äijän mukaan, ajatellut vaan, että jaahas, saapa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu jos - - -. Juuri ne semmoiset, joille ne normaalin itsetunnon omaavat vääntävät naamaansa että yöks, lähde himaas siitä, ja itse lähtevät mielummin vaikka kuinka humalassa himaan, ruoto pystyssä, tosin kuin minä, jonka mielestä se on aina ollut tylsyyttä pursuava vaihtoehto. Jos ei muuta niin liftata sitten, jossain tuolla jumalan selän takana aamuyöllä. Jos joku kerta vielä se the Mies olisi löytänyt minut sieltä. Höpö löpö.

Ja monet muutkin jutut - tuo nyt oli helpoin esimerkki. Olen ikäänkuin kytkenyt itseni pois päältä, mikäli tilanteen yleinen ja jouhevin kulku on sitä edellyttänyt. Mennyt kuin jos ei massan niin virran mukana. Ajatellut sitä, mikä yleisesti ottaen on neutraalein vaihtoehto, en sitä, miltä MINUSTA tuntuu tai mitä MINÄ haluan.

Niinkuin se keskeytys silloin. Se oli kamalaa. Vasta siinä sairaalasängyllä odottaessa tajusin toimineeni täysin olosuhteiden edellyttämällä tavalla - ja sulkeneeni oman pääni täysin tämän keskustelun ulkopuolelle. Mietin vain sitä mitä nyt ja näin ja ne ja kävisi ja kaikki tuntui aika ylitsepääsemättömän mahdottomalta - mikä oli ihan paskaa! En minä sitä halunnut! Mielestäni se ei juurikaan edes ollut mitenkään moraalisesti oikein. Jälkeenpäin vielä vähemmän. Vieläkin itkettää, yli 10 vuotta myöhemmin, miten typerä olin ja kuinka kamalan teon tein! Jos olisin yhtään kertaa viitsinyt kysyä itseltäni mitä minä haluan, homma olisi mennyt ihan toisin - sillä eihän mikään maailmassa ole mahdotonta. Aina löytyy keinoja jos on tahtoa. Vaan vähänpä tuolloin tiesin.

Nyt raahaan tuota painavaa varjoa perässäni, varmaan lopun ikääni. Toisinaan annan itselleni anteeksi, sitten taas en.

Mitä kaikkea muutakin sitten elämässäni olisi tapahtunut ja ei missään nimessä olisi käynyt, jos olisinkin lähtenyt siitä, että tämä on MINUN elämäni, ja MINÄ toimin näin ja haluan tehdä niin. Esimerkiksi - oli palava halu lähteä liftaamaan Eurooppaan, ja *köh* etenkin päästä Damiin, mutten ikinä saanut sitä aikaiseksi, sillä eihän koskaan ollut rahaa tarpeeksi, ja toisekseen, miten siinä sumuttaisi sukua - vatsaa kipristi vain ajatus, mikä helvetillinen sotku siitä syntyisi, jos jäisin moisesta matkustelusta kiinni (nynnyintähän oli, että mietin kuumeisesti alibeja, missä muka olisin leikisti tuon ajan). Ja sitten Intia. Ei koskaan ollut rahaa. (Ai ja paljonko sitä on tullut upotettua kapakoihin ja säätöihin?!?). Ja mitä jos mutsi ja faija alkaisi siitäkin ajattelemaan jotain...

Siis - ihan paskaa! Kuinka moni on mennyt vaan, sanonut terve ja hei ja lähtenyt, ja jos joltain taholta on tullut sanomista palattuaan, on sitten vaan todennut että terve ja hei uudestaan, ja vaihtanut seurakuntaa semmoiseen, missä ei urputeta. Ulkokultaista kiltin tytön esittämistä. Ehkä se on myös joltain pelastanut, mutta - tässäpä miettimistä, mikä se ero minun ja noiden jälkimmäisten oikein on? Miksei niitä kiinnosta, mitä vanhemmat sanovat? Miksi minä olen ollut niin riippuvainen niiden hyväksynnästä? - Näinkö nopeasti tässä päästään taas tähän ilmiselvään kuvioon - tuo keskimmäinen, tuo ehdollistettu... Mutta miksi minä olen siihen alistunut? Miksen ole vain murtautunut kaaviosta irti? Nuoruus on jo menetetty, keski-ikä on seuraavana edessä, ja nyt vasta vaivihkaa alan edes tiedostamaan näitä hiljaisia sidoksia.

Vittu. Olisipa edes joskus rohkeutta olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä. Jos siellä vanhainkodissa sitten edes?