Sandy Hotchkiss: Miksi aina sinä?

Sain sen eilen käsiini ja luin melkein siltä istumalta (mikä tietenkin aina "helpottaa" asioiden sisäistämistä, kun on semmoinen parin tunnin sössö aivoissa...) Mutta kyllä, sen perusteella, narsistista ongelmaa on maalikonkin tunnistettavissa sekä siskolla, että äidillä, ja kyllä, myös itselläni, mikä onkin luonnollinen jatkumo äitini lapsena. Minulla enemmänkin juuri niin, että ne omat "narsistiset haavat" aiheuttavat narsisteille altistumista. Mutta on kuitenkin.

Häpeä. Sitä kirjassa selitetään, miten joskus vuoden ikäisenä kokee ensimmäisen kerran häpeää, kun äiti (tai ensisijainen hoitaja, kuten jaksetaan muistuttaa) yllättäen paheksuukin meidän käyttäytymistämme. Se kuuluu niihin tölväsyihin, joita tarvitaan voidakseen kasvaa aikuiseksi, mutta niitä ei saa olla liikaa, jotta ne oppii hallitsemaan, kompensoimaan.

Vihdoinkin joku kertoi, miksi otan niin pienistä itseeni: "---herkkyys, äkillinen romahdus onnen kukkuloilta ja vaikeus päästä takaisin tasapainoon viittaavat kaikki erittäin varhaiseen tapahtumasarjaan, joka on koodattu syvälle hänen psyykeensä, todennäköisesti tietoisen muistin ulottumattomiin. Sinne on tallentunut häpeän tunne."  Ja oi - tuohan on juuri sitä, mitä mulle käy, juuri sitä, mitä en hallitse, mitä muut ihmettelevät, mutta mille en voi mitään. Ehkei kaikille käykään niin, että kun istuu ystäviensä kanssa pitämässä hauskaa, joku kantapeikko tulee ärisemään, että mitä sinäkin vitun kuvatus täällä riehut. Ei kai kukaan voi sanoa, ettei semmoinen tuntuisi pahalta, mutta suurin osa ihmisistä varmaan pääsisi - tai pysyisi - tasapainoon eikä kokisi ihan täysin jalkoja lyödyn alta.

Mutta enkai minä itseäni ole erityisenä pitänyt, tai vaatinut erityiskohtelua osakseni? En kai. Vai siksikö en olekaan mitään koskaan saanut aikaiseksi, kun en ole voinut loistaa, en ole tehnyt mitään? Paljon nousee kysymyksiä, pitää tiirailla itseään tosissaan, ja epäillä itseään; tunnistanko itsestäni oleelliset asiat? Vai painanko ne johonkin pinnan alle, ei, enhän minä...

Mutta riippuvuus. Sekin esitetään kulkevan käsi kädessä narsismin kanssa. Kyse on - taas - varhaisen lapsuuden häiriöistä. Huumausaineiden aiheuttamat olotilat vastaavat vauva-ajan aikoja tavalla tai toisella, ja näihin halutaan hakeutua sitten turvaan uudestaan. Ihan pätevä ajatus. Mieltymykset tietynlaisiin huumailuaineisiin voisi siis jäljittää tiettyn kehitysvaiheen häiriöihin. Tötsyä ei kyllä eritelty, mutta ehkä se olisi vaikutukseltaan jotain seuraavaa: "Narkoottiset aineet ja barbituraatit auttavat myös tukahduttamaan piilevän raivon ja aggression, joiden avoin ilmaiseminen olisi varhaiseen kehitysvaiheeseen juuttuneelle ihmiselle liian pelottavaa tai hämmentävää. Lisäksi ne pyyhkivät pois häpeän, yksinäisyyden ja ahdistuksen. Näitä samoja tunteita harjoitteluvaiheessa olevan lapsen ajatellaan pitävän kurissa silloin, kun äiti on poissa ja lapsi pelkää, ettei tämä enää palaakaan." No, äiti meni ajan tavan mukaan aikaisin töihin. Miltä isoäiti mahtoi tuntua? Isoäiti, joka oli jo rähisevät isosiskon tossun alla. Isoäiti, joka varmasti yritti saada sitten edes tuon toisen aisoihin, ja häpeähän se on vanha, perinteinen kasvatusmenetelmä. Kehiin astuu sitten äiti, joka ei yhtään paremmin osaa siskoa aisoihin laittaa, ja varmasti kaataa tietoisesti tai tietämättään avuttomuuttaan ja vitutustaan siihen toiseen, joka ei vielä rähise niin - "älä nyt sinäkin viitsi!".

Jotain tämmöistä ja kaikenlaista. Jokatapauksessa kyseinen kirja on selkokielisyydessään melko mahtava tietopläjäys kaikille näidenkaltaisten asioiden kanssa painiskeleville, ja varmasti monille muillekin. Koottujen Tilitysten kirjanurkka suosittelee: *****