Ei imettäessä saisikaan laihduttaa, mutta olisipa edes yksi päivä, jolloin voisin osoittaa edes alkeellisinta itsekuria; ei tarvitsisi kaikkea sulloa kurkusta alas.

Pai pai, voin lohduttaa itseäni, tässä on nyt monta rasitetta risteilemässä päällekäin, joten ihmekö, että stressaa ja purkaa sen näin. Mutta onko pakko? Ahdistava syksy, ahdistavaa kaivaa esiin ne keväällä-niin-löysät-vaatteet, jotka tietenkin ovat ahdistavan tiukkoja nyt. Eipä enää tarvita vyötä housuihin...

Väsymystä ja muuta. Käyttäydyn kuin klassinen kaappijuoppo kotirouva, kun palaan kauppakasseineni kotiin, ja nokkelasti piilotan karkkipussit keittiön uumeniin, sopivaan paikkaan, mistä sipaista ohimennen tarpeen vaatiessa. Eiväthän ne kauaa siellä haudo, yhden illan. Kun joku tovi sitten kilvoittelin itseni kanssa yhdestä pikku Pätkiksestä, nyt survon kauppamatkalla pienen levyn, ja "kotiinviemisiksi" pari pussia suklaapähkinöitä - kun nehän on vain pähkinöitä...!!! - eikä enää mielessä käykään, että kun yhden ottaa, voi toisen jättää pois. Ei. Mikään ei riitä. Jatkuva tyhjiö.

Yövalvomista ja miehelläkin stressi. Mutta luulen eniten tähän vaikuttavan nämä kelailut, jotka alkavat mennä semmoisiin kerrostumiin, etten tiedä, onko järkevää jatkaa enää yksin. Josko vihdoin pitäisi hakeutua ammattiauttajan paikkeille? Mutta siihenkin on kymmeniä ennakkoluuloja. Ensinnäkin, uskottavuuskynnys. Pääseekö nykyään enää mihinkään mielenterveystoimistoon, jos ei vetele ranteitaan viikottain? Pääseekö johonkin perheneuvolaan, jos ei lapset sytytä naapurin autoja palamaan? Jos ne sanovat, että mitäs hätää sulla nyt on? Ja toisaalta - eihän hätä ole niin akuuttia, tiedän sen itsekin. Vaan sehän johtuukin siitä, että olen oppinut hallitsemaan oireet ja löytämään syyt niiden takana. Auttaako kukaan siinä vaiheessa, ellei itse kaiva kuvettaan? Ja jos auttaakin, niin sitten ne käytännönkysymykset, lähinnä lapset siis. Eihän niitä voi mukaan ottaa? Ei niitä voi vielä hoitoonkaan jättää. Ja pälä pälä, kaikenlaista. Mitä jos joutuu jonkun nihkeän tyypin pakeille? Saati sitten ne kipeimmät vainoharhat, että jos johonkin kirjataan sitten ylös, että epäkypsä ja suisidaalinen, ja mitä jos tulevaisuudessa onkin - kuka sitä koskaan tietää - jotain avioeroja ja huoltajuuskiistoja, ja silloin vedotaan näihin, että sehän on ollut hoidossakin, ei sille lapsia voi antaa.

No päänsisältöä ehtii setvimään, ja tämäkin on aika uusi idea, että voisihan ja varmaan pitäisihän tässä ammattiapuakin saada, mutta siitä kylläsyömisvimmaani pohtiessani vakuutuin, että helvetes, jos se ei muutu, on pakko saada lääkeapua. En tiedä, miten meidän terveyskeskuslääkäri siihen suhtautuisi, viimeksi kun asiasta puhuttiin, se selvästi ei ihan ollut mukana BED-jutuissa, mutta mukana hengessä. Silloin oli kyllä toinen tilanne, kun päätä painoi masennus. Kun lääkitys oli vähän vahingossa jäänyt, ja kun pärjäsinkin hyvin, lääkäri asiasta kysäisi jollain toisella käynnillä, ja totesi, että no, kohta on kesä edessä ja niin, että ei ollut heti jatkoa tarjoamassa, vaikka itse aiemmin sanoi, että pari vuottakin voisi olla hyvä toistuvaan masennukseen pitää lääkitystä yllä. Masennus ei juurikaan ole tullut takaisin (voisin väittää oppineeni tiedostamaan ja hallitsemaan tiettyjä siihen vaikuttavia juttuja), mutta syömisongelmat jatkuvat. Voisikohan hän mitenkään tuikkaa reseptiä siihen ahmimiseen yksistään? Tässäkin jarruja iskee pelko hylkäämisestä: vasta juuri nyt kirjoittaessani tajusin sen olevan kaikuja jostain lapsuudesta, kukaties sieltä kouluterveydenhoitajan huoneesta.

Kas kuinka lehdistä osuukaan silmään kaikki ihmevalmisteet, että tätä vaan juot niin johan kilot lähtee itsestään. Ja minä kärvistelen, että no sitten kun imetys loppuu niin sitten minä tuota... Ei kyse ole kuitenkaan minkään ihmetempun tavoittelemisesta, vaan siitä, että joku ihana ihmeellinen detox-kuuri muistuttaisi, auttaisi keskittymään ja potkisi vähän perseelle. Oma motivaatio nimittäin on nolla. Olen ihan suossa, painoasioihin tarvitaan apua ja köyttä.