Päästä peto irti! Älä tunge sitä syvemmälle sieluusi, anna sen mylviä ja raivota vapaasti, kunnes läkähtyy ja läähättää ja purskahtaa voimattomana surkeaan itkuun.

Ottaapa mallia tuommoisten pari - kolmevuotiaiden raivaripuuskista, varmasti olisi pää paremmassa kunnossa. Noh, nyt päätän vaihtaa päikkärit ja virkkuut katkeraan tilitykseen. Aiheena on klassisesti

ÄITI

Sitten kun minäkin olen elänyt eläkeikään, käykö minunkin niin, että räpiköin omaa maailmaani, ja samalla lapseni, nuo nuorena terävät, katsovat vain silmiään siristäen, että joo joo voi vittu kun tuo ihminen vain on tuommoinen ja tuommoinen, säälittävää; noin vanha, ja sittenkin niin loputtoman lapsellisen epäkypsä. Kyllähän minä hyvätkin puolet äidissä näen tiedän ja tunnen, mutta kun suurin osa niistäkin on jotenkin niin ehdollistettuja.

Suurin ongelma - keskeisin piirre mutsissa lienee sen pohjaton OMAHYVÄISYYS. Se on semmoinen minäminäminä perheensä prinsessa, pilalle lellitty. Näinpä hänessä vieläkin elää vahva pohjavire omaan ihmeellisyyteensä, ja kaiken tekemänsä ylivertaisuuteen. Vain hänen on parasta ja hänen tapansa oivallisin. Toisaalta - tässä tulee esille myös ITSEKESKEISYYS - jos joku hänen ylivertaisuuttaan uhmaa pitämällä jotain muuta asiaa yhtä hyvänä tahi parempana, se on suora loukkaus häntä ja hänen olemassaoloaan vastaan. Maailmaan ei mahdu montaa mielipidettä. Tai mahtuuhan niitä, mutta ne poikkeavat ovat yksinomaan häntä loukkaavia. "Niih, ei sitten kelpaa. Olen tainnut tehdä ihan väärin sitten kaikki nämä vuosikymmenet".

Tästä lauseesta tuleekin esiin KATKERUUS. Suuri katkeruus kaikkia niitä kohtaan, joilla saattaisi mennä paremmin, onnellisemmin, kuinka vaan. He eivät tietenkään ole yhtään mitään, paitsi väärässä, ja yrittävät tällä uhmakkuudella uhmata mutsin olemassaoloa - että kehtaavatkin toimia toisin ja kuvitella sen olevan oikeutettua tai jotenkin muutoin ok. Ihmisillä ei kertakaikkisesti ole juuri muita vaikuttimia kuin hän - joten milloinka ne hänen linjauksistaan poikkeavat, yrittävät vain häntä kampittaa. Kukaan ei juurikaan toimi toisin vain siksi, että se hänelle parhaiten sopisi, vaan pilkatakseen äitiä ja hänen arvomaailmaansa.

Se osaa sekaantua toisten elämään hyvin vaivihkaisesti, ei mahtipontisen despoottisesti, vaan ainoastaan puhtaasta halusta auttaa. Mutta kun tajuat asuvasi kodissa, jossa verhotkin on äitisi mielen mukaiset - eikä sittenkään ehkä juuri sellaiset jotka oikeasti olisit halunnut; mutsihan mutristi suutaan ja pudisteli päätään "Liian kirjavat. Niihin kyllästyy pian" - eikö se olekin ulottanut jotenkin lonkeronsa ulko-ovesta sisälle asti. Puet lapsesikin niinkuin äitisi haluaa. Arastelet ostaa semmoista takkia, jonka mies tyttärelleen haluaisi, kun tiedät, että äiti huokailisi että voi voi, ei sentään. Ja kuinka se kerrassaan loukkaantuu esikoisen puolipäivähoidosta, ihan kun nyt sitä oltaisiin johonkin broilerivarastoon viemässä hylättäväksi, eikä siksi, että lapsi saisi seuraa ja virikkeitä. Mutta kun hän oli kotona meidän kanssa, hän ei halunnut meitä vieraiden hoitoon, hän uhrautui.

MARTTYYRI. Jossain Perhe-lehden kannessa vilahti otsake "Marttyyriäiti on tyttärelle raskas malli". Saadapa tuo painotuote käsiinsä. Kuinka hyvin olen itse osannut välttää tämän roolimallin? Paljonko on vielä piilovaikutteita, vaikka niiin suuresti inhosin ihan fyysiseen kipuun saakka niitä sen marttyyrikohtauksia. Joko voimattomia sairauspuuskia, jokseenkin verenpaineeseen tai migreeniin kietoutuen, kun se makaa tuhisten ja puhisten sohvalla voihkien dramaattisen voipuneella äänellä että oihoi, uiuiui, nyt ei kyllä ole kaikki ihan kunnossa huuuuh... Mutta lääkäriin ei missään nimessä! Eijei! Jos joku ihan oikeakin sairaus koettelee, ei lääkäriin lähdetä kuin suunnilleen ambulanssikyytiä kytäten. Miksi sitä helpolla luopuisi hyvästä huomionkeräyskeinosta. Kukaan vaan ei jaksa sitä showta. Kukaan ei heittäydy sohvan äärelle kamelianaisen huomionkaipuuta hivelemään "Äiti, ethän jätä meitä vielä! Byhyhyhyyy!" Ja montako kertaa on jättänyt verenpainelääkkeensä ottamatta, että voi sitten tuhista niitä sydämentykytyksiä, kun faijalla on ollut jotain kiirettä töissä tai muuten vaan ei ole saanut ansaitsemaksi kokemaansa määrää huomiota.

"Joku päivä minä kuolen ja sitten te kaikki hukutte paskaan vaikka varmaan tulettekin haudalle nauramaan, että päästiinhän siitäkin! Kyllä teitä sitten harmittaa, kun näette, miten paljon minä täällä tein!" Hän yksin joutui siivoamaan ja raatamaan (ts. jos oli juuri silloin siivoamassa kun muu perhe halusi lepuuttaa, aikaahan ei voinut lykätä, vaan silloin marttyyri  kirkasti kruununsa). Me muuthan vaan kärkyttiin tätä peijaispäivää, ainakin mielestänsä. Vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin tajuaa, miten väärin on rääkyä tuommoisia, että te kiittämättömät paskiaiset haluatte näännyttää minut hengiltä. Tajusin oikeastaan vasta, kun lukaisin kirjan "Äidit ja tyttäret vallan kierteessä" tai jotenkin niinpäin se meni. Että on aika rankkaa scheissea äidiltä uhitella kuolemalla, etenkin, että lapset sen jotenkin tahallisesti yrittävät järjestää. Vaikka kyse olisikin jostain siivousskitsoista.

Tuossa kyseisessä äiti-kirjassa myös opetettiin, kuinka päästä eroon näistä äidin aiheuttamista kierteistä; kunhan vaan selvittää ja pohtii oman äitinsä lapsuutta ja äitiä, ymmärtää ja antaa anteeksi. Helppoa se kai on jollekin dementoituneelle mummelille anteeksi antaa, ja vapautua elämään vapautuneena naisena, mutta elää nyt sitten näitä tilanteita, kuunnella sen marttyyrikohtauksia ja itsekeskeisyyttä, suodattaa omat mielipiteensä ja muut, "ettei äidille tulisi paha mieli", vittu elää tätä elämää sen ihmisen vaikutuspiirissä niin huh. Kyllähän minä ymmärrän äitiä paljonkin. Tiedän paljon sen perheestä, perheen ongelmista jne. Mutta paljon se oikeasti auttaa, hei, sillä hetkellä, kun se ynseilee ja pentuilee ja kiukuttelee.

Vaan tiedättekö, mikä tässä kuviossa on pahinta?

Se, että minäkin olen äiti. 

Tarkoittaako se sitten automaattisesti, että minäkin aiheutan rakkaille rakkaille lapsosilleni samanlaisia turhautumia, traumoja ja katkeruuksia? Ei, en tahdo. Eijei. (Ja luultavasti kuitenkin niin teen, jossain määrin ainakin - vaikka tietenkin omassa mahtipontisuudessani pidänkin itseäni äitiäni kypsempänä ihmisenä...)