sun9.jpg

1. HELLE

Antaa tulla vaan. Kyllä minä vielä kestän. Mutta kauanko se kestää, ei kukaan tiedä, ja että palautuuko sen jälkeen edes yli +15:n, joten aion sinnitellä ja ottaa ilon irti. Ei se loppujen lopuksi niin haittaakaan, jonkinsorttista tuulenvirettä on vielä riittänyt. Saattapa pyrähtää joku raikastuttavan viilentävä ukkoskuurokin. Antaa tulla vaan. Kyllä tätä vielä kestetään (mutta jos saa pyytää, niin ei sitten liian pitkään liian lähelle 30:a. Joku 24 - 27 on ihan ok).

2. KUUMOTUS

Rannalla kuumottaa. Ihmisten katseet, vaikken niitä näkisikään. Kuiskeet, joita en kuule, mutta joita tiedän supistavan. "Jumalauta, tsiiga mikä gorda!" "Hyvänen aika, onko pakko päästää itsensä noin pahaan kuntoon." "Hihi, mitäs olisit sanonut Esko, jos minäkin olisin paisunut tuommoiseksi lasten jälkeen..." "Joku raja sentään...".  Pyrin keskittymään 200%:sti (niin hyvän maun rajoja hipova sanonta kuin se onkin) vain ja ainoastaan auringon, hiekan ja veden tuottamasta riemusta lapsilleni. - Ja siitä, etteivät he vielä "tajua", "osaa" hävetä valasmaista äitiään lyllertämässä valkoisine läskeineen. He kiljuvat riemusta. Roiskivat ja polskivat. Rakentavat hiekkalinnoja ja linnoitusvalleja. Vain siksi minä olen tässä. Antakaa anteeksi, viattomat sivussakärsijät. En minä yksin tänne tulisi löllymään.

3. POLTTOAINE

Jossain ilmaisjakelulehden tekstiviestipalstalla joku totesi (kerrankin) fiksusti, että "läski on paras saasteeton ja ilmainen polttoaine" ja kehotti ihmisiä fillaroimaan töihin. Voi, pyöräni, voi. Pölyä olet kerännyt jo tarpeettoman kauan. Ehkä vihdoin uskaltaisin talvella telotun polven kanssa varovaisia kokeiluja (näen sieluni silmin, miten lumpio lumpsahtaa jossain tiukassa ylämäkikilvoittelussa paikoiltaan). Tiedän, että sotkisin läskireiteni aika nopeasti pienemmiksi. Tiedän, miten se olisi päänkin kunnolle hyväksi, se alkukantainen adrenaliiniryöppy, joka tulee kiitäessä kukkaketojen ohitse, tuntea hiki ja tuuli ihollaan, kukkain mesi nenässään. Mutta polvi. Onko se sittenkin vain tekosyy?

4. AGNI

eli "Ruuansulatuksen Tuli"

Kyllä minä välillä syön paljon. Aamiaisella menee vain puuroa ja ruisleipää, mutta leipää tulee setitettyä helposti liikaa; sipaisen yhden, kun laitan lapsille. Sipaisen toisen siivun nuoremman kanssa temmeltäessäni lusikan valtiudesta. Sitten pääsen syömään omani. Paahdampa pari siivua lisää. Esikoinen tahtoo toisen, pistän lisää paahtimeen. Loppupäivänä ei ehkä tulekaan syötyä juuri mitään kuin semmoista kaapista närppimistä. Jugurttia. Onneksi sentään hedelmiä ja vihanneksia kohtalaisesti. Mutta - huomasin närppiväni edelleenkin, vaikka olisin syönyt sitä "kunnon ruokaa". Ongelma on siinä, että kun ei ole niitä säännöllisiä aterioita, närppii sitä sun tätä - ruuansulatus on jatkuvasti vähän käynnissä. Sitten se tottuu siihen, että työtä tehdään hissukseen eikä levätä koskaan. Joten kun se ateriakin tulee käsiteltäväksi, se hoidetaan muuta mukisematta - mutta ei tajuta, että nyt on päivä pulkassa, vaan odotetaan lisää hommia, että mitäs sitten seuraavaksi? Pistäs nyt hei jotain assignementtiä tulemaan. Ja minähän pistän. Se, että mies huomautti minun tulevan keittiöstä aina suu täynnä, ei ollut mikään turha heitto. Arvelinkin siitä niin närkästyneeni, kun se on totta. Pitäisi alkaa kilvoittelemaan nälän kanssa. Voisi tätä syömishäiriötä vähän rukata vastakkaiseen suuntaan,  niin taannoin vähän kävikin.

5. AURINKO

Valo. Hengitän sitä sielullani, imen ihoni joka solulla. En saa tarpeekseni siitä, kuinka päivän kirkas loiste vaihtuu yön oranssiksi hämäräksi. Ruikutan sitä jo, miten pimeys alkaa jo valtaamaan yötä. Harmittelen, etten ole saanut roikuttua pikkutunneille ulkosalla istuen, haaveilen rilluttelemaan lähdöstä, jotta kokisi sen puhtaan ja viattoman aamuauringon säteiden häikäisyn synnillisissä silmissäni kävellessäni vihoviimeisestä bussista kotiin.

Kyky pärjätä kummallisenkin lyhyillä unilla tarpeen vaatiessa saa hetkittäin epäilemään kevyttä kaksisuuntaisuutta..? Mutta - hypomania: tervetuloa! Laitettaisiin astiakaappi sotilaalliseen järjestykseen? Taitaa käpyrauhanen vain raksua ja paukahdella mereen uponneen riisimurorekallisen tavoin, heti kun se havaitsee ulkona ystäväänsä valoisuutta, se patistaa koko laiskan ruumiiin hyppäämään ylös - "haloo! Tuolla on päivä! Aletaan toimimaan. Ai miten niin puoli kuusi, mitä sitten jos tultiinkin yhden jälkeen nukkumaan?"