Se vaan jatkuu ja jatkuu, jo varmaan kolmatta päivää. Mikä relapsi, miksi, onko se tuosta Fevarinin edes-takaisin renaamisesta, vai miksi?

Kuin maailma olisi suuri elimistö ja minä siihen eksynyt allergeeni.

Tai keväinen, kasvava ja kukkiva puutarha, jossa rimpuilen edellisvuoden kuivuneena lehdenkäppyränä, jota tuuli yrittää puhaltaa pois, pois häiritsemästä.

Haluaisin, että jossain olisi se syli, johon painaa pääni, jota rapsutettaisiin, ja voisin itkeä ja kertoa, miksi on paha mieli, miten väsynyt olen kaikkeen tähän väsymykseen ja hallitsemattomiin tuntemuksiin ja epävarmuuteen ja talousasioissa rimpuiluun, ja joku sanoisi, että "älä huoli, kyllä kaikki vielä järjestyy".

Olen rukoillut yötä päivää hiljaa mielessäni, että nämä pahat henget lähtisivät päästäni, sydämestäni ja sielustani, mutta siellä ne vielä on kalvamassa, halvaannuttavat ja satuttavat, tekevät minusta ihan väärän.

Ainoa kosketuspinta on tyttäret, ihanaiset. Muuten en tiedä mitä tapahtuisi. Kaikki muu on niin epämielekästä.