En oikein tiedä, aina välillä tulee näitä vaatimuksia "saada olla sellainen kuin on" - viimeksi taisi olla se ruotsalainen kirjailija, jonka teos suomennettiin - peräänkuulutetaan oikeutta olla läski niin halutessaan.
Itsessäni versoaa vähän kahtalaisia tuntemuksia tähän aiheeseen. Kuka ties siksi, etten ole läski halutessani niin, vaan tämän kaiken kummallisen päänsisältösoopan tuloksena. Mutta toisaalta - kaikilla ihmisolennoilla on ihmisarvonsa, joka olisi heille suotava ja tunnustettava, mutta toisaalta - on tosiasioita, joille ei vaan voi mitään. Kuten, että liiallinen ylipaino on vaarallista terveydelle. Eikä kukaan voi vaatia muita muokkaamaan omia esteettisiä kriteereitään... Ihminen on kaunis säteillessään hyvää oloa, mutta ei voida vaatia, että "läskit on julistettava kauniiksi". On minustakin vähän surkea näky, kun valtaisan lihava ihminen hotkii sitä suurinta pikaruoka-ateriaa - olin se sitten vaikka minä itse.  

Minusta on tärkeää löytää kauniita ja istuvia, ikäiselleni sopivia vaatteita nöyryytyksittä. Kuullostaa ehkä pinnalliselta, mutta paljonkohan itsetuntooni ja -kuvaani on vaikuttanut se tosiasia, etten 13-vuotiaana löytänyt itselleni juurikaan sopivia vaatteita; vallan kauhistuin, kun muistin jälkeenpäin, että siinä yleisimmässä vaatekaupassa koot todellakin loppuivat useimmiten 40:een! Minä, kokoa 42, joka mielestäni sori vaan, ei ole mitenkään kauhean kammottavan suuri - olisin tänäpäivänä ikionnellinen, jos käyttäisin niinkin "pieniä" vaatteita - tunsin itseni kauhean kammottavan suureksi, läskihirviöksi, uskomaton La Gorda, jonka täytyisi ostaa murrosiässä tätivaatteita jostain ylihintaisista erikoisputiikeista! Olikohan tuolloin, 80-luvun loppupuolella olemassakaan isoja vaatteita alle 5-kymppisten makuun? (Tai väärin sanottu, sillä moni 6-kymppinenkin pukeutuu nuorekkaammin... Tiedättehän ne: isoja kultanappeja, silloinkin silmäänpistävän muhkeita olkatoppauksia, jättimäisiä ruusukuvioita ja muutenkin kankaat kuin vanhoista sohvista leikattuja, räikeitä värejä rumina kuvioina mustalla pohjalla...). Joskus hieman harmitti kulkea aina vaan collegehousuissa, mutta siihenkin tottui. Lohdutin itseäni aina, ettei kukaan huomaa, kun ne ovat mustat... Miesten paitoja. Sain itseni uskomaan, että se on "mun tyyli". Aina iski se vihlaiseva epäoikeuden kirves otsalohkoon, että miksi täällä miestenosastolla suurimmat koot on jotain XXXXXXL, kun naistenosastolla XL:kin on harvinaisuus? Voiko joku väittää, etteikö miesten olisi hyväksytympää olla sen kokoisia kuin ovat? Oli aika riemu, kun Seppälä alkoi myymään sitä reilumpaa mallistoa, vaikka inhosin (ja vieläkin) sitä nimeä yli kaiken - Great Girls! Iso Tyttö!!! Inhosin sitä isotytöttelyä kaikissa niissä erikoisputiikkien mainoksissakin (ja vieläkin). Jos olen läski, enkö koskaan tule saavuttamaan henkistä kypsyyttä? Pysyn aina tyttönä? Leikkisänä pullukkana? Vähän hölmönä, kuin ylisyönyt labradorinnoutaja? Kerran kirjoitinkin tulikivenkatkuisen kirjeen Seppälälle, mutta jäi  lähettämättä - miten ne tekisivät muuta kuin naureskelisivat, "onpas Tyttö tuohtunut! Kyllä siinä maa tutisee!"
Kuriositeettina mainittakoon, että vielä nykypäivänä meidän lähi-Seppälässä on se läskiosasto tuikattu tietenkin sinne viimeiseen nurkkaan, ja ihan todella - hyllyväli on huomattavasti kapeampi?!? Niinkuin vinkkinä, että "haloo, läski, kannattaisko laihduttaa, ettet puske meidän rekkejä kumoon!" Boikotissa. Kannan pennoseni Ruotsinmaalle mielummin. Sitäpaitsi - kun ekan kerran näin Henkan plösömalliston, olin itkeä ihan oikeasti. Kivan näköisiä vaatteita! Jännillä pienillä yksityiskohdilla hoikistavia, eikä tanakkuutta alleviivaavia, kuten Seppälässä. Tunsin vapauden pukea itseni itsekseni, enkä yo-merkonomiksi - no offence, tiedättehän, tarkoitan semmoista "sihteeri jo syntyessään"-ihmistä. Pikkuaikuinen viimeistään lukiossa.
Voi, te nykypäivän pyöreät teinit ja nuoret neitoset! Te saatte ja voitte helposti pukeutua kauniisti, sievästi ja viehättävästi ikäistenne vaatteisiin! Te onnelliset!

Silloin - voih - taannoin joskus, kun hoikistuin, kutkuttavinta oli käydä ostamassa vaatteensa sieltä normaalilta puolelta, saattoi vaeltaa ympäri kauppaa tekemässä löytöjä, sen sijaan, että olisi suoraan suunnistanut vain sinne osastolle.

Mutta asiasta toiseen vielä tämän yleisen hyväksyttävyyden suhteen (sillä tämähän eksyi ihan tekstiilitilitykseksi). Tämä on se vääryys, jota en oikein sulata tässä läskinkanto-oikeudessa: se on miehillä paljon suurempi. Nyt on esimerkiksi tämä Zarkus Poussa hillunut julkisuudessa. Onko hän joutunut tekemään tiliä koostaan yhdessäkään haastattelussa? "Miltä tuntuu olla Iso Poika?". Montako haastattelua Rakel Lignell antoi, kun oli jossain tietovisassa? juontajana, joissa vatvottiin näitä kokoasioita. 

Ja tv-ohjelmat sitten! Lihava nainen on aina joku kuriositeetti, vähän hassu ja kummallinen olento. Miehen lihavuus taas ei torpedoi hahmon varteenotettavuutta lainkaan samalla tavoin, saattaapa vain lisätä ns. arvovaltaa ja uskottavuutta. Ja sitten se suurempi epäkohta: tv-maailman puolisot! Onko yhtään paksua tv-hahmonaista, joka olisi edes ns. normaalipainoisen miehen kanssa naimisissa tai suhteessa? Mies on joko itsekin lihava - ellei sitten humoristisella tavalla pieni rääpäle. Mutta seukkaako ylipainoiset mieshahmot vain pullukoiden kanssa? No ei! Niillä on aina jotain mallimisuja! Drew Carey. Se Kolmas kivi auringosta -Sallyn poliisi. Mikä se yksi ohjelma oli, Kellarin kunkku? Joku takaviritys taisi olla siinäkin, kun se kaunis nainen "rakastui" siihen Lostin megamieheen - mutta sitä ei ikinä olisi kirjoitettu toisinpäin! Ja se kammottava Kirstie Alleyn "itseironinen" tv-sarja, jota jakson katsoin vain siksi, että jäykistyin kauhusta ruudun ääreen kuten peura ajovalojen eteen. Listahan jatkuisi vaikka kuinka. Ja mikä huomattavaa: kaikki nämä naiset rakastavat noita miehiä ns. omana itsenään. Jos joku rakastaa lihavaa naista, niin se on semmoinen läskifriikki. Mainos- ja muotimaailmaa aina haukutaan, mutta eipä tästä ole kukaan hälyä nostanut. Ja mainos- ja muotikuvathan ovat tavallaan kuitenkin semmoista muovista rekvisiittaa, kun näissä sarjoissa on olevinaan "oikeita ihmishahmoja". Kumpi nyt sitten kuitenkin muokkaa asenteita enemmän? Ohimennen vilahtelevat luonnottomat hahmot, vai ne, mitä tillitetään parhaimmillaan tuntikausia päivittäin tv:stä? 

Että kivat teille, vaate- ja viihdeteollisuus.