RAIVO! Olen ihan raivoissani. Itselleni. Jospa voisin hypätä ulos itseni sisältä ja paiskoa ja potkia sitä kammottavaa kuorta kuin moottoritielle levinnyttä autoa. Vittu nyt siis niiku ihan tosissaan.

Perhealbumi on sikäli aika siisti alue, että minä useimmiten pidän kameran hallussani - oleskellen näin paljon mielummin sen takana kuin edessä. Kuten tuossa joku aika sitten olikin puhetta. Mutta sitten jos tuolla jossain muualla maailmassa tungetaan johonkin iloiseen ryhmäkuvaan, ei pääse minkään esineen tai ihmisen taakse piiloon, kuva ystävällisesti iloisena muistona tupsahtaa sähköpostiin, niin voi helvetti. Mikä kamaluus! Tuoko minä olen? Tuo amerikkalaiskaliiberin lärtsy? Sitä huomaa, miten vältellen on itseään peilistä vilaissut, kuinka on poistunut kuvista takavasemmalle - ja ymmärtää täysin, miksi muut kääntävät objektiivit yleensä mieluiten toiseen suuntaan...

Ja sitten semmoinen kävelykuva. Oikein vaivalloista lyllertämistä! Maha edellä minä perässä. Itku! Ja eikö maailmassa ole riittävästi jo pahoja asioita. Miksi rannalta? Miksi uimapuvussa? Johan itsekin oksennan. Anteeksi, kanssaihmiset, jotka osuitte samana päivänä tuonne! Jos on isot reidet niin joo joo, mutta kun näyttää siltä, kun mulla olisi valkoiset housut, sääristä tiukemmat ja reisistä väljemmät, joihin olisi tungettu pumpulia ja styrox-kuulia sisälle. Tiedättekö, jos joku on semmoinen "syntymälihava", ajan kanssa lihonnut ihminen, joka mahdollisesti vaikka liikkuu paljon, ei hän ole esteettisesti niin kauhia. Mutta jos on hyvä jos ei ihan tuplannut painoaan muutamassa vuodessa, ihminen jonka liikunta on aika vähäistä, näyttää aika karulta. Sellaista löysää, vellovaa makkaramuodostelmaa. Omituisesti vellovaa selluliittiläskiä, joka ei ole oikein osannut päättää, mihin jäädä. Laitetaan nyt tähän vähän ja tohon noin, vähän ronskimpi roiskaisu tuohon läts.

Ihan oikea itku.

Keväällä valitin sitä, kun täytyy alkaa pukeutumaan kesävaatteisiin, jotka eivät peitä mitään vaan paljastavat kaiken, olisivat kuinka telttoja hyvänsä. Mutta nyt alkaa ahdistamaan, että ilmat viilenevät käytännössä koska hyvänsä - ja pitäisi taas mahtua joskus housuihinkin!

Kippurassa ajattelin miestäkin, että on se aika sankari kun kuitenkin jatkaa avioliittoa ja jopa oma-aloitteisesti sitä -elämää, tämmöisen kanssa. 9/10 olisi nostanut jo kytkintä, että eihän sua kestä katsoakaan.

Nyt on oltava julma. Jos osaan lapsillekin tarpeen vaatiessa pitää armeijakuria ilmeenkään värähtämättä, miksen sitten itselleni? Perheen jättiläisvauva joka rientää ruokakaapin korviketissille täysin rajoituksetta. Nyy nyy lohtua lohtua. Nyt riittää, jumalauta. Jos ei ihmisten mielipide niin oma. Nyt tämän kurjuuden on loputtava. Jumalauta. Raivopäissäni olen suunnitellut pyörän pölyjen puistelua ihan tosissaan. On poljettava satoja kilometrejä verenmaku suussa, ennenkuin tästä möykystä saa edes välttävän säällisen varren. On taivuttava tuhansiin aurinkotervehdyksiin, pyllerrettevä vuorokausien edestä sitä pikku pyllerrysjumppaani, johon välillä heittäydyn olohuoneen lattialle (on sekin varmaan näky). Koska rannalle mennään vain läträämään lasten kanssa, on ohjattava askeleet uimahalliin, jos joku vesijuoksuvyö vielä meikäläistä kannattelee, niin hyvä. Ja jos pyörä pelottaa polvea ja/tai uimahalli lompakkoa, niin lapikasta toisen eteen, helvetti. Kävely ei maksa mitään. - Pakkoliikuntaa!

Keppiä, keppiä niin perkeleesti. Eikä yhtään porkkanaa. Tai nimenomaan porkkanaa. Ei yksin ruokakauppaan. Lapsipoliisit aina mukaan. Paljon vihanneksia ja hedelmiä - ei mitään mussukeksejä tai salasuolapähkinöitä. - Nälällä kilvoittelua!

Joku roti tähän hommaan, perkele. Hautaan en suostu menemään, en tämän näköisenä!