"This week I've been eating mostly salted peanuts"

Voin hyvin kuvitella itseni astumassa vajan ovesta kameran eteen kertomaan maapähkinädieetistäni, kuten siinä ihanassa ihanassa Ruuvit Löysällä -sketsisarjassa. (Oliko se Jesse?)

Totta vie, tajusin, että kuluneen viikon pääsääntöisenä ravintonani on ollut kaurapuuro ja suolapähkinät. Mahtava dieetti, naamassa on ainakin kolme jättikokoista finniä. Tai sitten niiden syynä on viikon kestänyt detoksikaatiokuuri (vessaan pitää kiirettä vieläkin, muttei yhtä pahasti). No, ainakin kiertoteitse, sillä juuri se valtaisa läträäminen onkin suunnattoman suolanhimoni takana.

Mutta onko tämä mahdollista? Ei kai muistini kaunistele asioita, että viikon makeissaldo olisi todellakin vain se yksi ainoa Fazerin tumma minttusuklaapatukka? Vaikka olen ollut yksin liikenteessäkin! Tottakai jotain himotuksia tulee, etenkin kun on yksin tai vauvan kanssa kotona, mutta asia unohtuu melko pian. Tai sitten syön vauvan hedelmäsosepurkin jämät ja olen tyytyväinen. Hyvänen aika! Muistin juuri, että pakastimessa on jäätelöäkin - ja olen ollut miltei kolme tuntia vauvan kanssa kahdestaan! Enkä ole ajatellutkaan koko asiaa, vaikka ne tänään ostettiin ja itse pakastimeen laitoin, pahat mielessä vilahtaen, mutta selkeästi hyvin unohtuen.  Ja eilen olin yksin liikenteessä, nälkäisenä, ja oikein yritin usuttaa itseäni, että no nythän voisinkin käydä oikein roskaruokaa syömässä, kasvishamppisateria tai pitsanlärtty. Mutta ei. Ei puhutellut. Pikkaisen kutkutteli, mutta sitten mieleen tulikin se raskas närästysolotila, mikä moisesta seuraa, ja jatkoin matkaa kotiin. Mikä minua oikein vaivaa? Ja kauanko tällainen oikein voi jatkua?

Toivottavasti mahdollisimman pitkään...