En nyt jaksa alkaa kaivelemaan niitä kaikkia vanhoja postauksia, joissa olen tilittänyt omaa ihmetystäni omaa käyttäytymistäni kohtaan, miten aina mulla pitää olla jotain synkkiä salaisuuksia. Polttaa tupakkia salaa, ryypiskellä salaa, salaisia sukupuolisuhteita, salattua pilvenpolttoa, ja vihdoin salaiset syömingit, kun kaikki muut paheet on elämästä siivottu. Tämä BED:ssä, että sen tietää ongelmaksi, kun salailee syömisiään, piilottelee tyhjiä paketteja ja käärepapereita - muttei porkkanannaatteja tai mandariininkuoria. Että miksi pitää aina olla jotain piilotettavaa?

Pääsin jäljilleni, kun nyt, vietettyäni aika cleania elämää jo jonkin aikaa, ostin tarjouksesta kolme Frezza-pulloa 3 €:llä. Sitä kahvijuomaa, tiedättehän. Toissaviikkoisen vatsatauteilun jälkeen ei ole porokahvi kiehtonut juurikaan, ei Bodumissa eikä keitimmessäkään valmistettuna. Ostin sitten Lidlistä semmoista macchiatto-jauhetta (samanlaista kun on ollut näitä cappuccino-jauheita, tämä ei ole yhtä makeaa), ja hädän hetkellä napannut kaupasta tuommoisen Frezzan pahimpaan väsymykseen. Nyt kun tulin kolmen pullon kanssa himaan, mitä teinkään? Jemmasin ne vihanneslaatikon takalaitamille. Miksi ihmeessä? Mitä hemmetin väliä sillä on mitä mies niistä ajattelee? No kun se voi kitistä, että ne on liian makeita tai että se on liian kallista, kun tämä kuu ollaan tiukoilla. No voi voi! Kylläpä sitä varmaankin paljon kiinnostaa! Tämä nyt ei ollut realistista käyttäytymistä laisinkaan, sain itseni ns. housut kintuissa kiinni samasta käyttäytymismallista, kun olisin jemmannut bibiksen, keksipaketin, röökiaskin, mitä vaan henkilöhistoriasta löytyykään.

• Miksi?

Eilen illalla pohdiskellessa vastaus iski kuin tuhat kiloa lekalla otsaan. Alisuoriutuminen! Tämä on sitä samaa ongelmakompleksia, jonka ytimenä lienee siskon kateus ja kaikki lieveilmiöt siinä ympärillä (kuten vanhempien kyvyttömyys puuttua asiaan). Siinä kun on tavallaan kyse siitä, että kun sisko on kateellinen, olen saavuttanut hyväksynnän vain tekeytymällä tarpeeksi ei-hyväksi - jos olisin oma itseni, tulisi dunkkuun, kun heittäydyn rappiolle, saan olla rauhassa. Sitä käyttäytymistä olen sitten laajentanut ja jatkanut, näihin salaisiin paheisiin, muillakin elämänaloilla. Että teen itseni kelvottomaksi, jotta olisin hyväksyttävä, eli tarpeeksi ei-hyväksyttävä. Että aina on olemassa joku varaventtiili, joka päästäisi ilmat pihalle, jos alkaisi mennä liian hyvin. Että osaisin pysyä nöyränä elämässä, sillä aina on kiinnijäämisen riski. "Toi polttaa tupakkaa! Se on alaikäinen! Toi polttaa pilveä! Se on antanut persettä rahasta! Syö salaa!" Ja mitä muuta. Joskus alle parikymppisenä, kun oli vielä kaikenlaisia utuisia "minusta tulee kirjailija tai joku muu boheemi taiteilija"-fantasioita, olikin jotain ihan kummia tekosyitä, miksi ei. "Jos kirjoittaisin kirjan, siinä poltettaisiin tupakkaa, ryypiskeltäisiin ja harrastettaisiin seksiä, ja siitäkös vanhemmat ja isovanhemmat kauhistuisivat, joten tuumasta on luovuttava". Joskus pidin näitä vain omana tapanani selitellä, miksi minusta ei ole oikeasti mihinkään, vaikka itse niin luulenkin ja pidän itseäni parempana kuin olenkaan. Pohjalla syy oli kuitenkin, ei vanhemmissa niinkään kuin siskossa, jonka kateus raatelisi hengiltä, jos uskaltaisin hengittää vapaasti ja kuvitella, että voin tehdä mitä haluan. Yrittää. Ja vahingossa vielä onnistuakin. Tai, että jos tekisin "jotain" (pitihän minusta se Janis Joplin/Billie Holidaykin tulla), että olisin tippaakaan esillä, tulisi ilmi, että olen alaikäinen, enkä voisi mennä paikallisbaariin imemään viskiä hiljaisuudessa. Ei se ollut baarihenkilöstö, joka päässäni hengitti niskaani (voi vinkeys taas!) vaan se sisko. Ja lopulta päästiin siihen, kun poltin aamublossit töihin lähtiessä, kyse ei ehkäpä ollutkaan mistään "toisten yläpuolelle nousemisesta" tyyliin "hih hih tässä ollaan muka ihan normaalisti, eikä teillä ole aavistustakaan, että olen nauttinut huumausaineeksi luokiteltavia kannabistuotteita ennen himasta lähtöä". Että oikeasti se oli semmoista itsensä pahaksi tekemistä, että jos pärjäsinkin hyvin töissä, tulin ihmisten ja työtehtävien kanssa toimeen, nautin olostani, tietäisin sisimmissäni, että olen kuitenkin tehnyt jotain "pahaa", että oikeasti minua ei pitäisi siellä hyväksyä, olen tuhma lapsi, ja paha. Samalla kuitenkin pakotin toiset ihmiset salaa hyväksymään itseni, vaikka olinkin vaillinainen - "rakastattehan minua kuitenkin, vaikka olen tuhma lapsi?". Että kun mies rakastaa minua, en oikeasti olekaan sen rakkauden arvoinen, kun syön salaa jotain ihan käsittämätöntä, mitä "normaali" ihminen ei tekisi. Tai että tuhlaan kalliiseen kahvinkaltaiseen juomaan, jossa on vielä sokeriakin!

Tämänlaisista ajatuksista olen rakentanut itselleni vankilan, joka on niin vankka, etten sen sisältä edes ole nähnyt, mistä sen seinät on muurattu. Olen luullut niiden olevan jotain muuta.