Tulin tuossa parahultaisesti laskeskelleeksi, että viimeisen noin 3,5 vuoden aikana olen ollut noin 1,5 vuotta raskaana, ja sen lopun aikaa pienen lapsen ja/tai vauvan äiti miltei yhtämittaisella hoitosuhteella (yökyläilyjä ei ole paljon, täydellinen yksinäisyyteni tapahtuu vain muutaman tunnin pätkissä).

Joten ei ihmekään jos rouvaa vähän väsyttää tai pulskottaa.

Kovasti meitä sätitään meitä nykyajan äitejä, "jotka eivät jaksa hoitaa lapsiaan kotona", tai "joiden täytyy saada ura ja kaikki kerralla". Mutta väittäisinpä, että on ne äidit väsyneet ennenkin. Heillä ei vain ole ollut muuta mahdollisuutta kuin puskea eteenpäin. Koko pesue jäätyy, jos ei aamulla nouse hakkaamaan halkoja. Mutta ovatko he nauttineet olostaan? Pitäisikö ehdottomasti nykyään kaiken olla samoin, että sitä vedetään elämän läpi kuin  viimeistä henkeä raskaana tai vähän vähemmän raskaana, hautaan kaatuen joskus reilun nelikymppisenä? Ja toisaalta, eiköhän aiemmin ole ollut enemmän apua perheestä, suvusta ja lähipiiristä, kuin nykyään, kun lokeroidutaan omiin kerrostalokuutioihin tietämättä edes naapurin nimeä ja vanhemmille lähetetään joulukortti. Ei kai tarvitsisi palata ajassa paljoakaan taaksepäin, että  vanhapiikasiskoni elämäntyö olisi asua meillä lapsenlikkana.

No se siitä. Ei minua ne ura-asiat kuitenkaan kiinnosta. Siinä olen kyllä samaa mieltä, ettei ihmisen pitäisi yrittää rohmuta kaikkea kerralla, vaan päättää, mihin keskittyy ja tehdä asia kerrallaan. On kummallista itsekkyyttä mesota, "ettei naisen ura saisi kärsiä lapsista". Näin se luonto vaan ne hommat on hoitanut, ettei uroot imetä, joten jos ei halua uransa kärsivän, ei liene välttämätöntä käydä oitis lisääntymään.

Kyllähän sitä töihinpaluuta pikkuisen odottaakin. Saa ainakin istua 30 minuuttia ruoka- ja 15 minuuttia kahvitauolla. Eikä kukaan tule häiritsemään.