Tuli mieleen, eikö se ole juuri se, miten olen elänyt? Hyssyttelee jonkun näennäisesti tasapainoisen, mutta alati räjähdysalttiin, paranoidin suurvallan vieressä tietäen, että jos alkaa mesoamaan omiaan, alkaa tankit vyörymään. Siskoni kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto.

Oikeastaan Suomijutut tuli mieleen siipan vaimoonkyllästymiskampanjasta. Tai sellaiseksi minä sen kaiken tietenkin tulkitsen. Että kaikki paha on sen mielestä minusta. Että ihan varmasti se hiljaa sisimmissään pohtii, että perkule kun tuli valittua väärä akka; tämä se vain lihoaa ja laiskistuu, on siivoton ja holtiton, kerrassaan ryhditön sekä ulkoisesti että sisäisesti. Kuinka se nostaisi varmasti kytkintä, jos ei olisi lapsia. Kaikkea tällaista vainoharhaisesti olen aistivinani, enkä varmaan ole ihan täysin väärässä. Se tiesi kyllä, kenet nai. En minä esittänyt mitään silloin, nykyään osaan esitää salonkikelpoisempaa kuin olenkaan. Mutta ajatteli kai miespolo, että perhe-elämä luo ryhtiä velttoon hippiin. Vähänpä tiesi, poikaparka. Nyt tietenkin harmittelee, että olisi pitänyt ottaa semmoinen siivoilevampi, siivompi, kaikkea pälä pälä mitä minä koen olevani ominaisuuksia vailla.

Tuskaili rahatilannetta tänään. Että nyt maksat vuokrasta joka sentin, ettei enää tule mitään muistutuksia. Ja miten kaikki menee, hän vain tekee työtä työn perään, ja kaikki katoaa samantien, hyvä jos bussikorttinsa saa ladattua. Ihan kuin se olisi mun syy. Lähestyvä valmistuminen aiheuttaa harmaiden pilvien kasaantumisen horisonttiin: hän ei kyllä kauaa siivoa, jos ei saa nk. oikeita töitä, aletaan pakkailemaan kamoja.

Totta ihmeessä ymmärrän, että korkeasti koulutettua ihmistä jurnuttaa mopin varressa - kuinka moni kotimainen akateemikko edes suostuisi! Mutta itsepähän on luistellut kielenopintonsa, tässä ajassa moni oppii jo puhumaan loistavasti (tosin sanottava, että etenkin jos ei puhu englantia ainakaan hyvin ja tuskin opiskelevat muuta samalla), se vaan on niin itkettävän väistämätöntä, että sitä ainakin toista kotimaista täällä vaaditaan, vaikka kaikki työtehtävät hoidettaisiinkin englanniksi ja kaikki työtoverit sitä loistavasti osaisivat. Täällä vaan ollaan niin sumpussa. Mutta onko se mun syy? Olisi opiskellut tietokonejuttuja. Jos tänne tuodaan Kiinasta porukkaa niihin hommiin, kielitaidoksi riittänee ohjelmointikielet. Ja toisaalta, sillekään ei voine mitään, että täällä ollaan vielä varauksellisia kansalaisuuden ja etenkin ihonvärin suhteen. Löytyy varmasti monta kansainvälistä työpaikkaa, mutta aika monessa paikassa ulkomaalaiseksikin palkattaisiin mielummin valkoihoinen... Kuulin jutun, että yhdessä paikassa pätevin hakija oli ollut afrikkalainen, ainoa, joka oli sujuvasti puhunut kaikkia vaadittuja kieliä. Kahvihuonekeskusteluissa oli päätetty höllätä kielitaitovaatimuksia, jotta voitaisiin ottaa epäpätevämpi suomalainen.

Ajatus muuttamisesta ulkoisille maille on toisaalta houkuttelevan jännittävä, toisaalta aika ahdistava. Lapset tietenkin. Kun kyseessä on vanhempien ainoat lapsenlapset, se olisi kova isku niille menettää tytöt. Mutta toisaalta - voivatko hekään sitten vaatia, että täällä eletään yhden konttorirotan ja yhden siivoojan palkalla, että he näkevät lapset muutaman kerran kuukaudessa eikä jotakin kertoja vuodessa? Olen taas suomettunut. Ajattelen vanhempieni etua enemmän kuin aviomieheni, ja sitä kautta oman perheeni. "Äidille tulee paha mieli". No tulee tulee, mutta olisiko sillä oikeus muka olla niin itsekäs?

Toisaalta, tippuisin itse totaaliseen tyhjiöön. Kaikki ne vähätkin ystävät jäisivät. Ja miten työ? Puhunhan englantia, mutten "oikeaa" semmoista, eikä papereita ole hankittu kuin peruskoulusta. Mitä minä sitten tekisin? Siivoaisin vuorostani?

Mutta - itsetunnon puutostilassani olen tietenkin altis epäilemään, pakkaisiko mies koko eukkoa mukaan. (Mutta jos lähtee, lähtee yksin - puolustan lapsiani kuin naarasleijona, enkä heistä koskaan luovu)

(Mitäs parisuhteen tilasta omalta osaltani sitten toisaalta kertoo moisten kommenttien ajatteleminenkaan...?)