Tänään on keskiviikko. Viimeksi olen käynyt ulkona perjantaina, silloinkin vain kauppareissulla. Olen kyllä poistunut asunnosta pyykkitupaan - kipaissut rapusta toiseen. Mies on ulkoillut lasten kanssa. Hyvä niin. Eilen jäi lapsiltakin väliin, kun ulkoilu jäi mun harteille, ja juuri kun oltiin  suurella työllä ja tuskalla viimein lähdössä, vauva päätti nukahtaa puolipukeisena.

Olo on jo kuin jollain neatherdalilla. Seli-seli-selityksenä, on "talvilepo", "varmaan vähän PMS:ää tuppaa", "joulukiireiden jälkeinen paussi", "odottelen tuota valon lisääntymistä", mitä lie. Joku notkahdus masennuksessakin (eipä varmaan tämmöinen sisällä hautominen asiaan vaikutakaan...), tekisi mieli heittää Fevarinit seinään ja näyttää keskaria perään, on jotenkin semmoinen fiilis, että tunnistan, miltä tuntuu liika melatoniini aivoissa. Viimeksi kun sitä käytin, se oli juuri kevät-kesä-syksy. Ei se ainakaan syömisiin ole juurikaan auttanut, ainakaan tämmöisten joulukonvehtien keskellä.

Joulunajan suklaahasardit: anopille ostetun konvehtirasian söin salaa ja ostin uuden tilalle. Naapureilta saadun rasian (onneksi pienen) söin salaa. Mies sai töistä Budapest-rasian, ei pitänyt niistä ja jätti  vaimonsa, tuon suurikokoisen suklaapredatorin raadeltavaksi. Harvinaiseen makeannälkäänsä halusi kuitenkin vähän joulukonvehtia, joten avasi tuon äidilleen uudelleenostetun rasian, söi noin neljänneksen, ja loput upposivatkin taas tuon gorgonivaimon kitaan. Aatonaattona ostin nätin näköisiä irtonamuja, ajattelin, että koristeeksi joulupöytään, mutta kun yhden otin, luuletteko, että yksikään näki enää päivänvaloa. Yhden rasian sain joululahjaksi ja pistelin menemään joulupäivänä, molemmat kaksi kerrosta.

Tämä reilun viikon kestänyt epämääräinen kahvi-Weetabix-suklaadieetti alkaa jo kääntämään sisuskaluja ylösalaisin. Eilen illalla oli semmoinen olo, etten tiennyt elääkö vai kuolla, ja jos ympärillä olisi ollut yhtään enemmän hulinaa, olisi oksennus varmasti tullut. Tässä se kummallisuus BED:n ja bulimian välillä; suorastaan jotenkin pelkään oksentamista. Kun siitä tulee paha olo. Tai se tuntuu jotenkin niin vaivalloiselta. Eilenhän se olisi suorastaan helpottanut oloa, mutta kuitenkin pelotti.

Tiedättehän kliseen, että jokaisen lihavan sisällä on laiha ihminen? Se on aina kuullostanut mauttomalta - olen ollut vannovinani yksilönvapauden nimeen, "minä olen juuri tällainen!" Mutta tänään puoliunessa suorastaan tunsin sen. Kuinka ryömin jossain tukalassa, ahtaassa tilassa. Se olin minä, sen kaiken läskin sisällä. Tai sitten se oli joku syntymätakauma.

Myyttisiä unikuvia viimeaikoina. Vasta toissayönä tapasin voimaeläimeni. Tai näin oli unessa tapahtuvinaan. Hortoilin ulkona puolipukeissa, kaaduin vielä lumeen rähmälleni, tiesin, että pitäisi mennä sisälle lämpimään (vaikken tuntenutkaan kylmää), mutta hahmotin läheisessä pöpelikössä suden - tai koiran, en ollut ihan varma, ja ajattelin, että tuo on voimaeläimeni. Se tulikin luokse kun huomasi minun huomanneen sen. Kiipesin sen selkään. Noh, illalla olinkin miettinyt jotain dreamcatcher- ja Castaneda-löpinöitä.

Tuossa, ja viimeyön unessa olin kovasti mennyt tai menossa lukioon opiskelemaan. Viime yönä yritin sotkea fillarilla "Eerikinkadulla" (olisi kyllä ollut jotain Fredaa oikeassa elämässä) sijaitsevaan lukioon, jostain syystä "Ruoholahdesta" päin, mutta siellä oli niin kummalliset liikennesysteemit, etten päässyt oikeasta liittymästä ulos. Siellä sitten sekoilin kun olisi pitänyt mennä kouluun. Hikistä hommaa.

Kerrassaan jännittävää, pääsenkö tänään ulos vihdoinkin - edes kauppaan, jossa olisi vähän pakko käydäkin. Jospas vihdoinkinko?!?