Taas aloitan yhtä hämärällä viittauksella, mutta "jossain keskustelufoorumilla joskus, taisi olla Suomi24, joku esitti" mielenkiintoisen ajatuksen: että masennus on purkamatonta aggressiota: jos ei pura aggressioitaan mihinkään mielekkääseen, kuten vaikkapa liikunto, se suuntautuu omaa itseä kohtaan masennuksena.

En tiedä, mihin tuo ajatus pohjautuu, ensin se tuntui absurdilta, mutta joitakin viikkoja sitä pohdiskeltuani ja tutkailtuani itseni kohdalla totesin sen aikamoisen päteväksi. Tavallaan vähän semmoinen kiltin tytön syndrooma. Ei koskaan pura raivoaan sillä hetkellä, siinä tilanteessa, vaan nielee kaiken. Vasta jälkeenpäin - illalla himassa - tulee mieleen kaikenlaisia tyylikkäitä vastanäpäytyksiä, ja sitten harmittaa, kun piti vaan sössöttää jotain joojoota ja mennä häseen.

Kokemistaan loukkauksista ja vääryyksistä suunnittelee raivopäisenä kaikenlaisia kamalia, kieroja ja työläitä vastaiskuja, mutta ainoa, mitä tapahtuu oikeassa elämässä on vain oman verenpaineen nousu.

Ja lasten kanssa sitten, näitä turhaumia tulee päivittäin. Kuinka monta kertaa vauva ja/tai leikki-ikäinen tölväisee kyynärpäällä, tökkää silmään, läppää nenään, täysin tahattomasti, ja kaikki se on tietenkin vain kestettävä, vaikka ärähtäisikin takaisin,  semmoinen primitiivireaktiohan olisi läpätä läppääjää takaisin, mutta ei  kukaan nyt omaa lastaan. Stressihormonit kuitenkin nousee, normaalisti ne purettaisiin jollain raivo-biccaamisella tai juoksulenkillä, mutta entä tämmöinen pullalälly? Pidättelee kaiken sisällään vaan.

Taas palataan siihen fiilikseen, että minua ei hyväksytä, jos osoitan negatiivisia tunteita, siksi tukahdutan ne. Konkreettisesti, ruualla, tungen ne kurkusta alas johonkin syvemmälle.